Artikkeleita ja kirjoituksia

The Beatles ja musiikkiterapia – terapiaa faneille vai Beatleseille itselleen?

Tämän artikkelin tarkoituksena on valottaa Beatlesien musiikkia musiikkiterapian kontekstissa. Lähtökohtia voisi olla monia, esim. viime vuosien aivotutkimus on tuonut valtavasti uutta tietoa musiikin merkityksestä ihmiselle. Keskityn kuitenkin ruotimaan Beatlesin musiikkia musiikkiterapian kannalta aika perinteisestä näkökulmasta: pohdiskelen lyhyesti yhtyeen jäsenten suhdetta itseensä, toisiinsa, kasvuunsa, uraansa ja siihen, kuinka se mahdollisesti näkyy heidän musiikissaan, ennen kaikkea teksteissään.

Musiikissa on usein helposti havaittavissa henkilökohtaisia terapeuttisia aineksia ja Beatlesin tuotanto ei ole tästä poikkeus, vaan pikemminkin päinvastoin: Beatlesin musiikki sisältää paljon musiikkiterapian malliaineistoa, tulkitkoon sitä kukin sitten miten haluaa. Luultavasti tästä itseilmaisun ja paineiden poiston tarpeesta musiikissa pohjimmiltaan on kysymys. Artikkeli on muodoltaan epätieteellinen ja muutamat lähdeviitteet olen vain ohimennen maininnut tekstin sisällä.

Mitä on musiikkiterapia?

Musiikkiterapialla tarkoitetaan yksinkertaistettuna musiikin käyttöä johonkin ulkomusiikilliseen tarkoitukseen tai päämäärään, kuten fyysisen- tai psyykkisen vamman kuntoutukseen. Tavoitteena ei siis ensisijaisesti ole musiikin opiskelu tai musiikillisten taitojen kartuttaminen, vaan musiikin elementtien hyödyntäminen noiden tavoitteiden saavuttamiseksi musiikkiterapeutin johdattamana. Musiikkiterapian avulla kuka tahansa voi ilmaista tunteitaan ja ahdistuksiaan vaikka ilman minkäänlaisia musiikillisia kykyjäkin. Musiikkiterapiasessio voi sisältää aktiivista soittamista, vapaata improvisaatiota, musiikin kuuntelua ja keskustelua – tilanteesta riippuen.

Musiikkiterapia voi perustua monenlaisiin teoreettisiin viitekehyksiin. Perinteisin lienee lapsuuden kokemuksiin ja keskusteluun painottuvan psykoanalyyttiseen viitekehykseen pohjautuva terapiakoulukunta. Tämän ohella on varsinkin kehitysvammaisten alueella painotettu pedagogista lähestymistapaa, jossa uusien taitojen oppiminen on ollut keskeisellä sijalla. Tieteellisen tutkimuksen löydöt esimerkiksi aivotutkimuksen alueella ovat tuoneet uutta merkittävää tietoa musiikin vaikutuksesta ihmisiin ja luonut myös uusia lähestymistapoja terapiaan.

Musiikillinen oppiminen ja kehitys on toki myös terapeuttista. Useimmat meistä nauttivat musiikillisten taitojen kasvusta, mikä johtaa usein myös itsetunnon kohentumiseen. Musiikki toimii siis mainiosti itseterapiana ilman kenenkään ulkopuolisen apua. Jo pelkkä mielimusiikin kuuntelu tuo ihmiselle helpotuksen ja mielihyvän tunteita ahdistavissa elämäntilanteissa.

Musiikki on aina liittynyt kaikkiin ihmisen kulttuureihin, uskonnollisiin menoihin, siirtymäriitteihin, rakkauteen, sodankäyntiin jne. Vanhin vastikään löydetty soitinkin on jo 35 000 vuotta vanha huilu jääkauden ajalta. Voimme siis hyvin olettaa, että musiikki on osa ihmisyyttä, jopa osa ihmisen biologiaa. Tiiviinä yhteenvetona voitaisiin sanoa, että teemme ja kuuntelemme musiikkia ilmaistaksemme ja tutkiaksemme itseämme ihmisinä.

Jos kyse on pohjimmiltaan biologiasta, eivät eläimet myöskään ole musiikittomia. Kaikkien tunteman linnunlaulun lisäksi on tutkittu mm. valaiden uskomatonta äänirekisteriä. Onpa Sir Paul McCartneykin musisoinut Kanzi-nimisen simpanssin kanssa amerikkalaisessa tutkimuskeskuksessa, jossa yritetään selvittää kieleen ja kommunikointiin liittyviä kysymyksiä ihmisapinoiden avulla. Video on nähtävissä Maccan dvd-konserttitaltioinnissa Back in the US (2002).

Miksi Beatles ja musiikkiterapia?

Miksi ruotia ja analysoida Beatlesin musiikkia musiikkiterapian ja -filosofian piiriin kuuluvilla pohdinnoilla? Eikö silloin tunkeuduta ihmisten intiimien asioiden alueelle, joita ei voi jälkeenpäin selvittää? Ei, koska ensinnäkin kaikki julkaisuja tuottaneet artistit ovat jo asettaneet ilmaisunsa ja elämänsä julkisesti ruodittavaksi. Toiseksi, me kaikki olemme pohjimmiltamme samanlaisia tunteinemme, huolinemme ja ahdistuksinemme. Näiden kokemusten jakaminen hyödyttää ja rikastuttaa kaikkien elämää. Useimmiten siitä lauluissa ja niiden tekemisessä juuri on kyse. Vaikka Beatlesin jäsenet kyllästyneinä taiteensa analyysiin välillä tarkoituksellistikin huijasivat meitä kuulijoita, on selvää että heidän musiikkiinsa liittyviä ulkomusiikillisia elementtejä on mahdollista ja syytä analysoida jälkikäteen, jotta oppisimme jotain itsestämme.

Omassa historiikissani Cellophane Flowersin kotisivuilla (www.cellophaneflowers.net) olen kuvaillut Beatlesin vaikutusta omaan kasvuuni. Kuulin Beatlesin musiikkia jo lapsena 1960-luvulla, eikä mikään muu yksittäinen asia liene vaikuttanut minuun tunteen tasolla yhtä paljon. Kyse oli  omasta henkilökohtaisesta kasvusta jonkin muun, suuremman ilmiön kautta (vrt. uskonnollisuus monelle ihmiselle). Beatlesien suhteesta uskontoon ja filosofiaan suosittelen Steve Turnerin kirjaa  ”The Beatles ja usko rakkauteen” (2008). Vaikka monet fanit saivatkin Beatlesistä uskonnollista kokemusta lähentelevän sisällön elämäänsä, Beatlesille itselleen yhtyeen magia muuttui kuitenkin jossakin vaiheessa vankilaksi. Yhtyeen sanoituksista ja haastatteluista etsittiin vastauksia ja viisauksia kaikkeen mahdolliseen.

Nuoret äidittömät kaverukset

Beatlesin alkuvaiheen suhde musiikkiin terapiana on ehkä parhaiten kuvattavissa Johnin ja Paulin suhteessa omiin äiteihinsä. Molemmat menettivät heidät murrosiässä, mikä ilmiselvästi peilautui monissa heidän kappaleissaan myöhemmin. Johnin suhde isäänsä Frediin on muodostunut ehkä yhdeksi Beatles-mytologian väärintulkituimmaksi osaksi. Äidin suku (Stanley) esitti voimakkaasti väritetyn kuvan isän poissaolon motiiveista (Fred oli kauppalaivastossa II-maailmansodan aikana) Johnille hänen herkimmässä iässään. Samaan aikaan boheemi Julia ei odotellut tietoa Fredistä, vaan perusti (silloin laittoman) perheen toisen miehen kanssa. Kannattaa lukea Philip Normanin (oli ilo keskustella hänen kanssaan vuonna 2008 Beatle Weekillä Liverpoolissa) suomennettu teos ”John Lennon” (2008).

Johnin ja Paulin ystävyyttä vahvisti varhaisessa vaiheessa musiikillisten siteiden ohella juuri tuo yhteinen menetyksen kokemus. Paul oli äiditön jo ennen Johnia. Kätilö Mary McCartney oli kuollut rintasyöpään Paulin ollessa 14-vuotias (tämä on siis se Mary, joka tulee hänen uniinsa ”Let It Be:ssä”, ei Neitsyt Maria, kuten jotkut ovat tulkinneet. Mary McCartney oli tosin katolinen, ehkä kyseessä on Paulin tahallinen sanaleikki). Tämän jälkeen Paul löysi kitaran oikein tosissaan. Veljensä Michaelin mukaan Paul otti kitaran mukaan jopa vessaan. Kitara korvasi äidin menetyksen aiheuttaman tunnekuohun. Kitara oli ”Tenavien Epun riepu”, transitionaaliobjekti, johon saattoi turvautua ahdistuksen iskiessä. Ei tarvitse olla erityisen psykoanalyyttinen ymmärtääkseen näiden varhaisten kokemusten merkityksen Lennonin ja McCartneyn musiikilliselle ilmaisulle. Myöhemmissä kappaleissaan Macca käsittelee äidin menettämistä yllättävän vähän. Paulin laulut eivät ole koskaan olleetkaan yhtä henkilökohtaisia kuin Johnin. Tämä ei tietenkään tee niistä lauluina yhtään vähämerkityksellisempiä tai aikaa kestämättömiä. Ehkä joskus jopa päinvastoin. Paul on osannut taitavasti käsitellä kaikille yhteisiä tuntoja, esimerkkinä vaikkapa yksinäisyys-teemaa ”Eleanor Rigbyssä”.

Beatlesin tuotannon ja viehätysvoiman suurimpia valtteja ovat positiivisuus ja optimistisuus. Macca onkin todennut, että bändin tavoitteena oli aina puhua hyvien asioiden puolesta. Tällaiseen asenteeseen voi tietysti ajatella tuovan varjon jo esimerkiksi varhaiskappale ”Misery”, mutta se on kuitenkin vain tavallinen pettyneen rakkauden aiheuttama valitus.

Vuoden 1964 loppupuolella alkoi Johnin biiseissä kuitenkin näkyä toisenlaista ahdistuneisuutta ja turhautuneisuutta. Mahdollisesti jo ”A Hard Days Night-levyn” kappaletta ”I’ll Cry Instead” voisi tulkita tällä tavoin. Ainakin joulun -64 ”Beatles for Sale” -levyn toinen raita ”I’m a Loser” on niin suoraa tekstiä, että on hämmästyttävää ettei siihen jo silloin kiinnitetty enempää huomiota. Teksti on erittäin poikkeuksellinen tuon ajan pop-kappaleelle:

I’m a loser, I’m a loser
And I’m not what I appear to be…

Although I laugh and I act like a clown
Beneath this mask I am wearing a frown
My tears a falling like rain from the sky
Is it for her or myself that I cry?

What have I done to deserve such a fate
I realise I have left it too late
And so it’s true, pride comes before a fall
I’m telling you so that you won’t lose all

Sama linja jatkui seuraavana vuonna ”Helpissä”. McCartney totesi muutama vuosi sitten eräässä haastattelussa, ettei tajunnut Johnin todella huutavan apua, Paul mietiskeli vain kappaleen hienoja kontrapunktisia lauluosuuksia. Samalla levyllä oleva ”You’ve Got To Hide Your Love Away” on myöhemmin poikinut monia tulkintoja ja viittauksia Brian Epsteiniin, tämän seksuaaliseen suuntautumiseen ja monimutkaiseen suhteeseen Johniin. Tästäkin kannattaa lukea lisää Philip Normanin kirjasta.

Rubber Soul oli avaus uuteen henkilökohtaiseen maailmaan

Joulun alla 1965 ilmestyneessä ”Rubber Soulissa” on monta Johnin hyvin henkilökohtaista laulua. ”Norwegian Wood” kertoo avoimesti hänen suhteestaan Sonny Freemaniin, joka oli Beatlesin ystävän, valokuvaaja Robert Freemanin vaimo. John ja Cynthia asuivat heidän talonsa yläkerrassa Lontoossa ennen kuin ostivat oman Kenwood-talonsa. Sonny oli saksalaista sukujuurta, mutta halusi salata sen toisen maailmansodan perinnön vuoksi. Hän kertoi taustansa olevan norjalainen ja siksi heidän asuntonsa oli paneloitu tyylikkäästi norjalaisella puulla. Silti Cynthia ei koskaan ymmärtänyt laulun suoraa vihjettä, ja suhde pysyi salassa luultavasti myös Robertilta.

”Nowhere Man” on itsetutkiskelu yksilön suhteesta maailmaan ja osallistumiseen, kantaa ottamiseen. ”The Word” on puolestaan Beatlesien ensimmäinen vihje tulevien vuosien ylimaalliselle ”All You Need is Love” rakkausjulistukselle.

Kappaleessa ”Girl” John maalaa eteemme uudenlaista naiskuvaa, joka on ristiriitoja täynnä. Toisaalta hän on ”aah girl…nuuf”, mutta toisaalta ”she’s the kind of girl who puts you down when friends are there, you feel a fool”.

“I’m Looking Through You” on Paulin viesti tyttöystävälleen Jane Asherille, jonka vanhempien asunnossa Paul asui Lontoossa aina vuoteen 1966 asti, kunnes osti oman talonsa Cavendish Avenuelta läheltä Abbey Roadin studioita.

”In My Life” on Johnin kaihoisa ja retrospektiivinen tilinpäätös jo yllättävän nuoressa iässä. Biisi on eräänlainen alkusoitto puolentoista vuoden päässä olevalle Paulin nostalgiahelmelle ”Penny Lane”.

”Run For Your Life” on käsittämättömän tyly ”statement” Johnin epävarmasta macho-identiteetistä. Miten tämä sanoma pitäisi yhdistää vajaan vuosikymmenen päässä olevaan maailmanparantajaan ja naisten oikeuksien ajajaan (Woman is the Nigger of the World)? ”Run For Your Lifen” teksti on ehkä monelle nykynaiselle vaikeaa nieltävää. Tällaista kappaletta tuskin voisi nykyisellä poliittisesti korrektilla ajalla kuvitella julkaistavaksi sen merkittävimmän bändin toimesta:

Well I’d rather see you dead little girl
than to be with another man
You better keep your head little girl
Or I won’t know where I am…
You know that I’m a wicked guy
And I was born with a jealous mind
And I can’t spend my whole life
Trying just to make you toe the line
You better run for your life little girl
Hide your head in the sand little girl
Catch you with another man
That’s the end little girl

Revolver oli  Rubberin jatkumoa…

George Harrison sanoi osuvasti 1990-luvun Anthology-haastatteluissa, että hänelle ”Rubber Soul” ja ”Revolver” olivat ikään kuin saman formaatin volume 1 ja 2. Näiden levyjen väliin asettuvat singlet ”Day Tripper/We Can Work it Out” ja ”Paperback Writer/Rain”, jotka kuuluvat ilmiselvästi samaan genreen. Ne olisivat hyvin voineet olla myös kyseisillä albumeilla, mutta Beatlesien ideologian mukaan olisi ollut yleisön huijaamista, jos samat kappaleet olisi ostettava kahteen kertaan. Tosin tämä ideologia ei kaikkien LP-levyjen kohdalla ollut voimassa, esim. ”Please Please Me”, ”A Hard Days Night”, ”Help” ja ”Revolver” -LP:t sisälsivät kaikki kappaleita, joita oli joko aikaisemmin tai saman aikaisesti julkaistu singleinä.

Revolverin ajatusmaailma on merkillinen sekoitus orastavaa intialaista filosofiaa ja valitusta verojen suuruudesta. George oli saanut itämaisen ”tartunnan” sitarin kautta ”Helpin” filmauksien yhteydessä ja John innostui tiibetiläisestä ”Kuolleiden kirjasta” seuraavana vuonna.

Vuoden 1967 alun Beatlesien retrospektiivinen single kuvasi hyvin Paulin ja Johnin lähestymistavan eroja. On tosin huomattava, että myös teksteissä on varmaankin molempien tekemiä tai korjaamia osioita. Pääosin Paulin nostalginen ”Penny Lane” on yleiskuva lapsuuden maisemista. Johnin sisäänpäin kääntynyt ”Strawberry Fields Forever” on tajunnanvirtamatka hänen omiin mielikuviinsa, muistoihinsa ja ajatuksiinsa siitä, miten hän näkee asemansa suhteessa muihin ihmisiin:

Living is easy with eyes closed
Misunderstanding all you see
It’s getting hard to be someone
But it all works out
It’s doesn’t matter much to me
No one I think is in my tree
I mean, it must be high or low
That is, you can’t, you know, tune in
But it’s all right
That is, I think it’s not too bad

Onko tämä itsekeskeisen narsistin tekstiä, joka toteaa ettei tavallinen kuulija voi päästä saman puun oksaan virittäytymään kuin John? Ehkä, mutta…but it’s all right. That is, I think it’s not too bad.

Georgen identiteettiongelma…

Bändi on mielenkiintoinen yhteisö, jossa tunnelataukset ovat huomattavasti suurempia, kuin muissa kaveriporukoissa. Musiikki, varsinkin kun sitä sävelletään itse, luo yhteisöön aivan uudenlaisen emotionaalisen tason. George Harrison ei yhtyeen alkuvaiheessa päässyt lauluntekijänä juuri ollenkaan esille. Kun Ringo suhtautui omiin yritelmiinsä huumorilla, oli Georgen nieltävä harminsa hammasta purren. Hän totesikin myöhemmin, ettei ole helppoa olla kolmas lauluntekijä kahden maailman suurimman egomaanikon bändissä. Beatlesien keskeinen äänittäjä Geoff Emerick kertoo kirjassaan ”Here, There and Everywhere   My Life Recording The Beatles” (2006), kuinka epävarma George oli studiossa alkuvuosina. Vasta intialaisen musiikin ja uskonnon löytäminen ikään kuin herätti hänessä jotain merkittävää ja omaehtoista. Hän löysi uuden musiikillisen ja henkilökohtaisen identiteetin.

Tämä uusi itsevarmuus näkyi monessa asiassa. Emerick kuvailee mm. ”Somethingin” äänitystä, jossa George halusi soittaa uudestaan hienon soolonsa suoraan yhdellä otolla livenä yhdessä sinfoniaorkesterin kanssa, koska aikaisemmassa soolossa ei ollut Georgen mukaan tarpeeksi tunnetta mukana. Soolotuotannossaan Harrison pohdiskeli usein filosofisia ja maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Melkeinpä parhaiksi nimeäisin ensimmäisen ja viimeisen, eli ”All Things Must Pass” -triplalevyn (1970) ja viimeisen postuumisti ilmestyneen ”Braiwashed”-cd:n (2002). On vielä syytä mainita usein aliarvostettu ”Living In A Material World” (1973), mutta mainioita soololevyjä on Georgella muitakin.

Pepperin pohdintoja

Sgt. Pepperillä George oli ehkä syvällisin ja filosofisin kuin kukaan muu Beatlesin jäsenistä oli ollut siihen mennessä. Seuraavat säkeet on kirjoittanut vain 24-vuotias rockrunoilija:

Try to realise it’s all within yourself
No-one can make you change
And to see you’re only very small
And life flows on within you and without you…
When you see beyond yourself
Then you may find peace of mind is waiting there
And the time will come when you see we’re all one
And life flows on within you and without you

Pepperissä näemme teinipopin taakseen jättäneet aikuistuneen Beatlesin. Nuoruuden asenteita korjaillaan aikakauden henkeen sopivaksi:

Me used to be angry young man
Me hiding me head in the sand…
I used to be cruel to my woman
I beat her and kept her apart from the things that she loved
Man I was mean but I’m changing my scene
And I’m doing the best that I can

Maailmanparannuksesta sisäiseen sekasortoon ja hajoamiseen

Beatlesien välien kiristyttyä vuonna 1968 näyteltiin monta ällistyttävää episodia, joita tuskin esiintyy samalla emootiotasolla vaikkapa neljän lakimiehen tai putkimiehen muodostamassa firmassa. Musiikissa on siis elementtejä, jotka korostavat emotionaalista yhteyttä, mutta myös konflikteja. Bändiä voisi siis verrata eräällä tavalla parisuhteeseen ja perheeseen. Myös Beatlesin jäsenet itse ovat käyttäneet tätä vertausta kuvaillessaan uraansa.

”Valkoisen tuplan” levytyssessiot olivat välillä niin kaoottiset ja riitaisat, että sekä Ringo että äänittäjä Geoff Emerick saivat tarpeekseen. Ringo häipyi kahdeksi viikoksi ja Emerick tuli takaisin äänittäjäksi vasta yhdeksän kuukauden päästä (huhtikuussa 1969 kun äänitettiin Johnin ”The Ballad of John & Yoko”). Paul pyrki pomoilemaan (tämän voi kyllä ymmärtää), eikä Ringo kestänyt sitä, kun Paul jälleen kerran oli neuvomassa häntä siitä miten rumpuja oikein soitetaan. Paul ei ollut tyytyväinen, koska Ringo ei saanut yhtä ”Back In The USSR” -kappaleen rumpubreikkiä menemään haluamallaan tavalla. Ringo terapoi itseään Välimerellä näyttelijä Peter Sellersin huvipurrella kuvittelemalla olevansa turvassa riidoilta ”Octopus’s Gardenissa”, ”Tursaan puutarhassa” alla aaltojen:

We would be so happy you and me
No one there to tell us what to do

Ringon persoonallisuuden merkitys Beatlesien yhteisössä on jäänyt ehkä liian vähälle huomiolle. Hänen kykynsä tulla toimeen kaikkien bändin jäsenten kanssa oli merkittävä ryhmädynaaminen tekijä monissa vaikeissa tilanteissa. Ringo ei kilpaillut mistään musiikillisesti kenenkään muun kanssa, mutta oli sosiaalisesti lahjakas (mitä Pete Best ei ollut) ja suosittu fanien keskuudessa. Tästä Ringon sosiaalisuudesta on kyllä kuultu eriäviäkin mielipiteitä, jotka liittyvät usein hänen Beatlesien jälkeiseen runsaaseen alkoholinkäyttöönsä, joka kuitenkin loppui totaalisesti jo pari vuosikymmentä sitten. Yllättäen myöskään Geoff Emerick ei erityisemmin ylistä Ringon kuuluisaa joviaalisuutta. Ringo kuitenkin kesti kunnialla sanavalmiin Johnin huulenheittoa. Lennon totesi kerran, että kun hän on oikein täynnä itseään ja nerokkuuttaan ja leijuu metrin maan pinnan yläpuolella, ei tarvitse kun kääntää katseensa Ringoon, niin putoaa taas maan pinnalle. Kun Ringo arvosteli Johnia Yokon kanssa otetuista alastonkuvista (Two Virgins) ja sanoi, että me kaikki joudumme vastaamaan noista totesi Lennon, että sinun Ringo ei tarvitse vastata kuin puhelimeen.

Vuonna 1968 Johnin ja Yokon avoimeksi muuttunut suhde toimi pariskunnalla myös itseilmaisun ja omaehtoisen taiteenteon lähteenä. Parin performanssit ja levyt muistuttivat monesti yhtä paljon omaa terapiaa kuin manifestia muille. Syksyllä 1968 Yokon keskenmenon yhteydessä sikiön viimeiset sydänäänet nauhoitettiin levylle (kappale oli nimeltään ”Baby’s Heartbeat”, joka julkaistiin toukokuussa 1969 levyllä ”Unfinished Music No. 2 – Life With Lions”)

Valkoisen tuplan kappaleessa ”Julia” John käsittelee suoraan ensimmäistä kertaa suhdettaan auto-onnettomuudessa dramaattisesti kuolleeseen äitiinsä Juliaan. Samalla laulu on myös omistettu ilmiselvästi Yokolle, jonka nimi on käännettynä ”Ocean Child”; biisin tekstissä sillä viitataan kuitenkin Juliaan. Yokolla lienee ollut myös vaikutusta kappaleen haiku-tyylisiin kielikuviin. Yoko oli Johnille eräänlainen kadotettu Julia.

Kevään 1969 eräs mielenkiintoisimmista Beatles-musiikkiterapiasessioista on single ”The Ballad of John and Yoko”. Miten ihmeessä Paul suostui tähän? George oli matkoilla ja Ringo teki elokuvaa ”Magic Christian” yhdessä Peter Sellersin kanssa. Niinpä John & Paul päättivät levyttää kahdestaan tämän Johnin parisuhdetilityksen Abbey Roadin studioilla pienien Paulin talolla Cavendish Avenuella pidettyjen treenien jälkeen (vain viiden minuutin kävelymatka studiolle). Ajatteliko Paul, että Yokon pauloihin joutunut John saataisiin vielä houkuteltua perinteisiin beatlekuvioihin? Näinhän hommassa sitten kävikin, ja seurauksena oli loistava ”Abbey Road”-albumi. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä George ja Ringo ajattelivat singlestä, eipä ole kommentteja löytynyt Beatles-historiikeissa.

Beatlesien ristiriidat alkoivat näkyä pikku hiljaa myös heidän biisiensä sanoituksissa. Kukaan aikalainen tuskin kuitenkaan tajusi, mitä esim. Abbey Roadin kappale ”You Never Give Me Your Money” piti sisällään kuunnellessaan sitä syksyllä 1969. Laulu sai alkunsa niistä hankalista  neuvotteluista, joita käytiin kun John ja Paul yrittivät pelastaa Beatlesin Northern Songs-kustannusyhtiön osake-enemmistöä itselleen (siinä kuitenkaan onnistumatta). Laulu ennakoi oivallisesti myös edessä olevaa pitkää oikeustaistelua siitä miten Apple saadaan jaettua.

You never give me your money
You only give me your funny papers
And in the middle of the negotiations
you break down

Beatlesin hajoaminen tapahtui käytännössä Abbey Road -sessioiden jälkeen syksyllä 1969, vaikka Paul, George ja Ringo olivatkin yhdessä studiossa vielä tammikuussa 1970. Hajoaminen sekoitti yllättäen eniten Paulin pään, eikä hän pitkään aikaan löytänyt itseään musikaalisesti. Tästä voisi tehdä monta tulkintaa.  Oliko hän ehkä kaikkein yhteisöllisin beatle, vai kaikkein narsistisin, joka vain käytti bändiä välikappaleena omalle egoismilleen? Itse olen taipuvainen ajattelemaan että Beatles olisi yhtyeenä lopettanut toimintansa jo Brian Epsteinin kuoleman jälkeen, jos Macca ei olisi ottanut jonkinlaista johtajan roolia. Täytyy muistaa, että John oli tähän tehtävään täysin haluton. Moni hieno laulu ja albumi olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Soolotuotannosta lyhyesti…

Soolotuotannon ensimmäisen helmen sai aikaan George, joka ystävineen levytti aiemmin mainitun ”All Things Must Pass”– kolmoislevyn, jossa hänen parin aikaisemman vuoden Beatlesin levyille päätymättömät laulunsa saivat lopulta toteutuksensa. Paulin upea tulkinta albumin nimibiisistä Helsingin Olympiastadionilla kesäkuussa 2004 kuolleen ystävänsä kunniaksi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä:

Sunrise doesn’t last all morning
In the evening it will fade away…
…All things must pass, none of life’s strings can last
But I must be on my way, and face another day

Samassa konsertissa kuultiin myös Maccan ohjelmistossa jo kauan ollut kappale “Here Today” (”Tug of War”, 1982), ihmissuhdeanalyysi ja kunnianosoitus vanhalle kumppanille Johnille. Tämä kappale kertoo kauniisti heidän toisiaan täydentävästä ja välillä ristiriitaisesta suhteestaan:

And if I said I really knew you well
What would your answer be?
If you were here today
Here today!

Well knowing you
You’d probably laugh and say
That we were worlds apart
If you were here today
Here today!…

And if I really say I really loved you
And was glad you came along
Then you were here today
For you were in my song
Here today!

Paul kuvailee eräässä haastattelussaan kauniisti ystävyyssuhdettaan Johniin pienen sanaharkan kautta.

”Yksi parhaista muistoistani Johnista on eräästä riidasta. Olin eri mieltä hänen kanssaan ja nimittelimme toisiamme. Rauhoituimme hetkeksi, ja sitten hän laski silmälasejaan ja sanoi: ’Minä se tässä vain…’ Sitten hän nosti lasinsa taas nenälleen. Sellainen John oli minulle. Sellaisina hetkinä näin hänet ilman suojakuorta, sitä haarniskaa, jota minä kyllä myös rakastin, kuten kaikki muutkin. Se oli valtavan kaunis haarniska. Mutta tuntui upealta, kun hän otti silmikkonsa pois ja antoi nähdä sen John Lennonin, jota hän pelkäsi paljastaa maailmalle.”

Alkuvaiheen soolotuotannossaan beatlet nokittelivat toisilleen välillä ankarastikin. Georgen soololevyllä ”Living in the Material Worldilla” on kappale ”Sue Me, Sue You Blues”:

…Bring your lawyer and I,ll bring mine
Get together, and we could have a bad time
It,s affidavit swaering time
Sign it on the dotted line

Georgen tyytyessä irvailemaan oikeudenkäyntiprosesseilla, iski John ”Imagine-albumillaan” puukon suoraan vanhan “morsiamensa Paulin” (kuten hän kuulutti Elton Johnin konsertissa vieraillessaan 1974) selkään. Kappale ”How Do You Sleep” on tylyydessään uskomaton:

So Sgt. Pepper took you by surprise
You better see right through that mother’s eyes
Those freaks was right when they said you was dead
The one mistake you made was in your head

Ah, how do you sleep?
Ah, how do you sleep at night?

You live with straights who tell you you was king
Jump when your momma tell you anything
The only thing you done was yesterday
And since you’re gone you’re just another day

Ah, how do you sleep?
Ah, how do you sleep at night?

Ah, how do you sleep?
Ah, how do you sleep at night?

A pretty face may last a year or two
But pretty soon they’ll see what you can do
The sound you make is muzak to my ears
You must have learned something in all those years
Ah, how do you sleep?
Ah, how do you sleep at night?

Mitähän tästä vyön alle iskemisestä pitäisi oikein ajatella? Viittaukset Paulin kuolleeseen äitiin ovat mauttomia ja selitettävissä vain suhteessa Johnin omiin kokemuksiin äidin menettämisen kipeydestä. Se että laulu väittää Paulin yllättyneen Sgt. Pepperistä (sen menestyksestä?), tuntuu oudolta, koska koko levy oli Paulin idea. Lennon oli tuohon aikaan usein LSD-maailmoissa, ja Paul otti projektin johdon käsiinsä (ehkä koko Beatlesin musiikillisen vastuun). John oli oppinut musiikillisesti Paulilta vuosien kuluessa aivan varmasti enemmän kuin Paul häneltä. Vastaavasti Paulin sanalliset kyvyt kehittyivät verbaaliakrobaattiystävän seurassa.

Paulin vastaus tähän hyökkäykseen tuntuu laimealta, jos sitä on ollenkaan havaittavissa tuon ajan tuotannossa. Miesten välit paranivat heti, kun kiivaimmat oikeustaistelut saatiin käydyiksi. Tähän vaikutti varmasti myös se, että Johnin oli myönnettävä Paulin olleen oikeassa monessa Beatlesien manageri Epsteinin kuoleman jälkeisten asioiden juridisessa ja taloudellisessa hoidossa. Vastoin monien luuloa lauluntekijämestarit tapasivat New Yorkissa useaan otteeseen 1970-luvulla, vaikkakaan välit eivät koskaan enää palautuneet ihan entiselleen. Olipa tarinan mukaan Johnin ja Paulin yllätysesiintyminen eräässä televisio-showssa vähällä toteutua vuonna 1976.

Maailman kuuluisin henkilökohtainen terapialevy

Palatkaamme lopuksi vielä hieman taaksepäin John Lennonin ensimmäiseen varsinaiseen soololevyyn ja sen taustoihin.

Johnin ja Yokon ajautuvat yhä syvempään heroiiniriippuvuuteen  vuonna 1969. Tähän saatiin kuitenkin aina silloin tällöin kunnollisia pausseja, kuten kesän Abbey Road -sessiot osoittavat. Plastic Ono Bandin single ”Cold Turkey” lokakuulta 1969 kuvailee realistisesti heroiinin vieroitusoireita. Myös erilaiset jännittävät happeningit pitivät pariskunnan välillä irti huumeista. Vuoden 1970 kevään aikana ongelmat olivat kuitenkin vain pahentuneet, koska vapaa-aikaa oli enemmän. John ja Yoko etsivät kuitenkin kuumeisesti ratkaisua huumeongelmaansa.

Yoko toimi tuolloin eräänlaisena Johnin henkilökohtaisena terapeuttina, joka tiesi tämän elämästä ja lapsuuden kokemuksista lähes kaiken. John sen sijaan ei ollut juuri ollenkaan selvillä Yokon aiemmasta elämästä yhtä yksityiskohtaisesti. Liekö edes kiinnostunut? Mikään parisuhde ei voi tietenkään kestävästi rakentua näin yksipuoliselle tunteiden vaihdolle. Onneksi John sai maaliskuussa postissa eräältä kustantajalta kirjan, jolle yhtiö toivoi mainosta lähettämällä sitä julkisuuden henkilöille. Kirjan nimi oli: “The Primal Scream: Primal Therapy, the Cure for Neurosis”. Nähdessään nimen ensimmäiset sanat Johnille tuli välittömästi mieleen Yokon laulutyyli. Yokon kertoo, että John ojensi kirjan hänelle ja totesi: ”Katso, se olet sinä!” John luki kirjan tapaansa kertaistumalta ja päätti, että hänen oli tavattava kirjoittaja Arthur Janov ja päästävä primaaliterapiaan viivyttelemättä. Seuraavassa hieman selitystä, mistä terapiassa oikein oli kysymys:

Primaaliterapia on Frank Laken, Arthur Janovin ja Konnrad Stettbacherin työn pohjalta syntynyt kokonaisvaltainen elämysterapiamuoto, jossa lapsuuden- ja kohdunaikaisten vaiheiden uudelleen elämisellä katsotaan olevan keskeinen merkitys

Primaaliterapian tarkoituksena on sikiö- tai varhaislapsuuden vaiheiden uudelleen elämisen ja ilmaisemisen kautta vapauttaa menneisyyteen ja ihmisen tiedostamattomaan mieleen ja kehoon sitoutuneet voimavarat nykyhetkeen. Päämääränä voidaan pitää sitä, että ihminen oppii tiedostamaan mitä nykyhetkessä tapahtuu.

Tiedostamaan paitsi ajattelullaan myös koko kehollaan ja solullaan sen miltä tuntuu elää nyt tässä hetkessä. Primaaliprosessissa aivolohkojen eri osa-alueet, tunteista huolehtiva limbinen järjestelmä ja aivorungon alue avautuvat kytkien mielikuvat, ajattelun, tunteet ja aistimukset samaan kokemukseen.

Ihmisen kehollisuus, tajunnallisuus ja elämäntilanne ovat niitä keskeisiä olemuspuolia, joiden kautta uusia myönteisiä merkityssuhteita syntyy ja entisiä unohtuu. Kun eheytymistä ja sisäistämistä tapahtuu primaaliprosessin jälkeen ihminen on valmis tekemään haluamiaan muutoksia elämässään.

Nämä tiedot on otettu sivuilta http://www.kolumbus.fi/michel.segerberg/primaali.html, josta primaaliterapiasta kiinnostuneet voivat hakea lisää infoa.

Primaaliterapia on siis osa sitä psykoterapiaa, joka pohjautuu ajatukselle, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen persoonallisuuteen ja käyttäytymiseen ja että vain tuomalla nämä uudelleen tietoisuuteen voidaan niistä päästä vapaiksi.

John ja Yoko olivat niin innostuneita primaaliterapiasta, että ajattelivat saavansa sitä itselleen nopeasti tilaamalla, kuin pikaruokaa Beatlestyyliin. Arthur Janov ei kuitenkaan halunnut jättää potilaitaan Kaliforniassa, ja vasta Lennonien luvattua kustantaa koko Janovin perheelle ja avustajalle täyshoitomatka Eurooppaan terapiasessiot toteutuivat.

Janovin kirjan perusteella John oli kuvitellut, että terapiassa hänen täytyisi kieriskellä lattialla ja kirkua holtittomasti ulos lapsuuden traumansa. Tätä varten hän oli varannut istuntoihin Tittenhurst Parkin kartanostaan äänieristetyt studiotilat. Hän oli jopa pyytänyt Yokoa opettamaan hänelle kirkumista. Käytännössä primaaliterapiaistunnossa kuitenkin vain keskusteltiin. Lennon itse kuvailee istuntoja Philip Normanin kirjassa seuraavasti:

”Janovin juttu on tuntea se tuska, joka on kasautunut sisälle lapsuudesta alkaen .Terapiassa tuntee todella elämänsä jokaisen tuskallisen hetken – se on sietämätöntä. Sitä on mahdotonta kuvailla… Se mitä siinä oikeasti tehdään on itkeminen. Sen sijaan että tunteita ja tuskaa padottaisiin, se tunnetaan eikä säästellä sitä pahan päivän  varalle. Aivan kuin jossakin elämänsä vaiheessa tuntemisen kyky olisi napsautettu kytkimestä pois päältä. Terapiassa etsitään se kytkin ja kytketään se taas päälle niin että voi tuntea taas kuin ihminen, ei niin kuin mies tai nainen tai julkkis tai tavallinen ihminen, vaan sinut kytketään jälleen lapseksi ja niinpä sinä tunnet kuin lapsi…”

Janov totesi tv-ohjelmassa ”Rockin klassikkolevyt”, että koko terapiaprosessi sai päätöksensä vasta  levyn ”John Lennon/Plastic Ono Band” muodossa. Siinä John ”kirkui” lopullisesti kaiken tuskan itsestään ulos.

Levyn aloittaa lähes vertahyytävä ”Mother”, jossa John purkaa ulos vuosien tuskansa koskien isää ja äitiä. Kappale alkaa dramaattisesti kirkonkellojen kuminalla. Herkän lapsen muistikuvat hylätyksi tulemisesta saavat tekstissä suorasukaisen ja kiertelemättömän muodon:

Mother, you had me but I never had you,
I wanted you but you didn’t want me,
So I got to tell you,
Goodbye, goodbye.

Farther, you left me but I never left you,
I needed you but you didn’t need me,
So I got to tell you,
Goodbye, goodbye.

Children, don’t do what I have done,
I couldn’t walk and I tried to run,
So I got to tell you,
Goodbye, goodbye.

Mama don’t go,
Daddy come home.
Mama don’t go,
Daddy come home…

Laulun viimeiset häipyvät säkeet ovat jo pelkkää primaalikiljuntaa. Tämän raastavan retrospektiivisen pettymyspurkauksen jälkeen John heittäytyy kappaleessa ”Hold on” positiivisen kannustavaksi optimistiksi sekä Yokon ja itsensä että koko maailman suhteen:

Hold on John, John hold on,
It’s gonna be alright,
You gonna win the fight.
Hold on Yoko, Yoko hold on,
It’s gonna be alright,
You gonna make the flight.
When you’re by yourself,
And there’s no-one else,
You just have yourself,
And you tell yourself,
Just to hold on.
(Cookie!)
Hold on world, world hold on,
It’s gonna be alright,
You gonna see the light.
And when you’re one,
Really one,
Well you get things done,
Like they never been done,
So hold on,
Hold on!

Kolmas kappale “ I Found Out” on jälleen kriittistä bluestykitystä kaikesta pariskuntaa ympäröivästä; ilmiöistä ja ihmisistä:

I told you before, stay away from my door
Don’t give me that brother, brother, brother, brother
The freaks on the phone won’t leave me alone
So don’t give me that brother, brother, brother, brother
No!

I, I found out!
I, I found out!

Now that I showed you what I been through
Don’t take nobody’s word what you can do
There ain’t no Jesus gonna come from the sky
Now that I found out I know I can cry

I, I found out!
I, I found out!

Some of you sitting there with your cock in your hand
Don’t get you nowhere don’t make you a man
I heard something ’bout my Ma and my Pa
They didn’t want me so they made me a star!

I, I found out!
I, I found out!

Old Hare Krishna got nothing on you
Just keep you crazy with nothing to do
Keep you occupied with pie in the sky
There ain’t no Guru who can see through your eyes !

I, I found out!
I, I found out!

I’ve seen through junkies, I been through it all
I’ve seen religion from Jesus to Paul
Don’t let them fool you with dope and cocaine
No one can harm you, feel your own pain

I, I found out!
I, I found this out!
I, I found out!

Oh, oh, oh…

“Working Class Hero” lienee “Motherin” ohella levyn tunnetuin laulu. Eräs Beatlesien myyteistä on juuri Lennonin ”työväenluokkaisuus”. Tämä saattaisikin olla totta, jos hän olisi elänyt lapsuutensa biologisten vanhempiensa kanssa. Kuitenkin Johnin kasvattanut Mimi-täti oli onnistunut naimaan George Smithin, joka oli eräänlainen esikaupunkilainen maatalousyrittäjä. Smithit elivät varsin mukavaa keskiluokkaista esikaupunkilaiselämää. Tämä käy hyvin selväksi, kun Liverpoolissa kiertoajelulla käy peräkkäin Johnin ja muiden Beatlesien lapsuuden kotien maisemissa.

Mimin vakaana tarkoituksena oli sivistää sisarenpoikaansa kaikin tavoin alkaen kielenkäytöstä. Talossa ei missään tapauksessa saanut käyttää paikallista työläismurretta ”scousea”, katupoikakieltä (tätähän John sitten suosi aivan uhallaan). Nähdessään Beatlesien ensimmäisiä tv-haastatteluja Mimi hämmästelikin, miksi John puhui tuota raivostuttavaa omituista mongerrusta, jota ei koskaan käyttänyt kotona ollessaan.

Kun John vielä paria vuotta aikaisemmin oli epävarma vallankumouksen mielekkyydestä ainakaan muulla kuin henkilökohtaisella tasolla (”you better free your mind instead…  you can count me out – in” ), on ääni kellossa nyt toinen. ”Working Class Hero” on mitä puhtainta kuusikymenlukulaista poliittista julistusrunoutta. Kuvailtuaan aivan oikeutetusti työväenluokkaisten ihmisten nöyryytystä ja alistettua asemaa yhteiskunnassa John kehottaa laulun lopussa kuulijaa seuraamaan häntä, jos haluaa olla työväenluokan sankari. Seuraamaan minne? Mitä ohjelmaa? Realistisuus ei kuulunut 1960-luvun parhaisiin hyveisiin. Monissa ajatuksissa ja ideoissa jalat olivat tukevasti ilmassa muillakin kuin Beatlesin jäsenillä. Vaikka vanhan sanonnan mukaan ketkään eivät ole maailmassa aiheuttaneet yhtä paljon pahaa kuin hyvää tarkoittavat idealistit, ei mitään muutosta parempaan ole usein tapahtunut myöskään ilman epärealistisia haaveilijoita.

As soon as your born they make you feel small,
By giving you no time instead of it all,
Till the pain is so big you feel nothing at all,
A working class hero is something to be,
A working class hero is something to be.
They hurt you at home and they hit you at school,
They hate you if you’re clever and they despise a fool,
Till you’re so fucking crazy you can’t follow their rules,
A working class hero is something to be,
A working class hero is something to be.
When they’ve tortured and scared you for twenty odd years,
Then they expect you to pick a career,
When you can’t really function you’re so full of fear,
A working class hero is something to be,
A working class hero is something to be.
Keep you doped with religion and sex and TV,
And you think you’re so clever and classless and free,
But you’re still fucking peasents as far as I can see,
A working class hero is something to be,
A working class hero is something to be.
There’s room at the top they are telling you still,
But first you must learn how to smile as you kill,
If you want to be like the folks on the hill,
A working class hero is something to be.
A working class hero is something to be.
If you want to be a hero well just follow me,
If you want to be a hero well just follow me.

LP:n ykköspuolen lopettaa kaunis “Isolation”, jonka Lennonille varsin tyypillisen sointukulun muunnelmia voi kuulla vaikkapa “Dear Prudencessa” tai “Real Lovessa”. Tässäkin laulussa asioita lähestytään sekä yksityisestä että yleisestä näkökulmasta käsin.

People say we got it made
Don’t they know we’re so afraid?
Isolation
We’re afraid to be alone
Everybody got to have a home
Isolation

Just a boy and a little girl
Trying to change the whole wide world
Isolation
The world is just a little town
Everybody trying to put us down
Isolation

I don’t expect you to understand
After you’ve caused so much pain
But then again, you’re not to blame
You’re just a human, a victim of the insane

We’re afraid of everyone
Afraid of the sun
Isolation
The sun will never disappear
But the world may not have many years
Isolation

”But the world may not have many years”…niin, maailmanloppua on aina odoteltu.
Kakkospuoli levystä alkaa kappaleella ”Remember”, joka menneisyyden muistamisen ohella toisaalta korostaa tässä päivässä elämisen tärkeyttä ja itselleen anteeksiannon tärkeyttä:

Remember when you were young?
How the hero was never hung
Always got away
Remember how the man
Used to leave you empty handed?
Always, always let you down
If you ever change your mind
About leaving it all behind
Remember, remember, today

And don’t feel sorry
The way it’s gone
And don’t you worry
’Bout what you’ve done

Just remember when you were small
How people seemed so tall
Always had their way
Do you remember your Ma and Pa
Just wishing for movie stardom
Always, always playing a part
If you ever feel so sad
And the whole world is driving you mad
Remember, remember, today

And don’t feel sorry
’Bout the way it’s gone
And don’t you worry
’Bout what you’ve done

No, no, remember, remember
The fifth of November

Laulun lopun viittaus marraskuun viidenteen on mielenkiintoinen. Siinä on kyse vuonna 1605 Englannissa tapahtuneesta katolilaisten salaliitosta, jonka tarkoituksena oli parlamenttitalon (ylähuoneen) polttamisella syöstä kuningas Jaakko I vallasta. Mutta mitä Lennon tällä viittauksella lopulta tarkoittaa? On myös erikoista, että nuo viimeiset kaksi riviä ovat poissa alkuperäisen lp-levy sisäpussissa olevista laulujen sanoista.

”Love” on ehdottomasti yksi levyn helmiä ja harmittavasti vähän unohduksiin jäänyt minimalistinen Lennon-klassikko. Sekä musiikillisesti että lyriikaltaan se on selvästi sukua ”Abbey Roadin” kappaleelle ”Because”.

Love is real, real is love,
Love is feeling, feeling love,
Love is wanting to be loved.
Love is touch, touch is love,
Love is reaching, reaching love,
Love is asking to be loved.
Love is you,
You and me,
Love is knowing,
We can be.
Love is free, free is love,
Love is living, living love,
Love is needing to be loved.

“Well, Well, Well” on puolestaan musiikillisesti sukua (kuten “I Found Out”) ”Abbey Roadin” “She’s So Heavy:lle”. Onko viimeinen säkeistö ymmärrettävä niin, että John ja Yoko ovat hieman syyllisyydentuntoisia etuoikeutetusta asemastaan maailmassa? Eivätkö he sittenkään ole tehneet tarpeeksi maailman pelastamiseksi?

Well, well, well, oh well
Well, well, well, oh well

I took my loved one out to dinner
So we could get a bite to eat
And though we both had been much thinner
She looked so beautiful I could eat her
Well, well, well, oh well
Well, well, well, oh well

I took my loved one to a big field
So we could watch the English sky
We both were nervous feeling guilty
And neither one of us knew just why
Well, well, well, oh well
Well, well, well, oh well

We sat and talked of revolution
Just like two liberals in the sun
We talked of women’s liberation
And how the hell we could get things done
Well, well, well, oh well
Well, well, well, oh well

I took my loved one to a big field
So we could catch the English sky
We both were nervous feeling guilty
And neither one of us knew just why
Well, well, well, oh well
Well, well, well, oh well

Musiikillisesti kappale “Look at Me” on Donovanilta Intiassa opitun näppäilytekniikan (esim. ”Dear Prudence” ja ”Julia”) hyväksikäyttöä. Tekstiltään ja tunnelmaltaan se on myös sukua seuraavan ”Imagine”-levyn laululle

”Oh! My Love”.
OK? (yes sir)
Look at me,
Who am I supposed to be?
Who am I supposed to be?
Look at me,
What am I supposed to be?
What am I supposed to be?
Look at me,
Oh my love, oh my love.
Here I am,
What am I supposed to do?
What am I supposed to do?
Here I am,
What can I do for you?
What can I do for you?
Here I am,
Oh my love, oh my love.
Look at me, oh please look at me, my love,
Here I am – Oh my love.
Who am I?
Nobody knows but me,
Nobody knows but me,
Who am I?
Nobody else can see,
Just you and me,
Who are we?
Oh my love, oh my love.
Oh my love…

Levyn viimeinen kappale, ”God” on monen mielestä ehkä rockmusiikin syvällisimpiä ja omakohtaisuudessaan puhuttelevimpia kappaleita. Se on selvästi Bob Dylan-vaikutteinen, vaikka kieltää hänetkin tekstissään (”I don’t believe in Zimmerman”).Ehkä Lennon on Dylanin tavoin kyllästynyt olemaan maailman puhetorvena.

Miksi Jumala sallii pahan? Onko hän vain käsite, jonka olemme keksineet maailmantuskamme mittaamiseksi? Onko hän vain vaarallinen illuusio? Onko ainoa todellisuutemme sittenkin tässä ja nyt, toisissamme ja siinä pienten ihmisten välisessä rakkaudessa, joka loistaa hentona tähdenvalona kylmässä universumissa. Tällaisia eksistentiaalisia kysymyksiä nousee esiin kappaleen tekstistä.

God is a Concept by which
we measure our pain
I’ll say it again
God is a Concept by which
we measure our pain
I don’t believe in magic
I don’t believe in I-ching
I don’t believe in Bible
I don’t believe in Tarot
I don’t believe in Hitler
I don’t believe in Jesus
I don’t believe in Kennedy
I don’t believe in Buddha
I don’t believe in Mantra
I don’t believe in Gita
I don’t believe in Yoga
I don’t believe in Kings
I don’t believe in Elvis
I don’t believe in Zimmerman
I don’t believe in Beatles
I just believe in me…and that reality

The dream is over
What can I say?
the Dream is Over
Yesterday
I was the Dreamweaver
But now I’m reborn
I was the Walrus
But now I’m John
and so dear friends
you’ll just have to carry on
The Dream is over

”Plastic Ono Band”-levyn viimeinen lyhyt raita on “My Mummy’s Dead”. Soundillisesti se on toteutettu ikään kuin kuuluvaksi vanhasta gramofonista, jostain kaukaa menneisyydestä:

My Mummy’s Dead
I can’t get it through my head
Though it’s been so many years
My Mummy’s Dead
It’s hard to explain
So much Pain
I could never show it
My Mummy’s Dead

Ehkäpä tässä laulaakin levyn takakannen lapsuudenkuvan pikku-John, eikä niinkään murrosiän äidin kuoleman traumasta, vaan lapsuuden hylkäämiskokemuksesta.

”John Lennon/Plastic Ono Band” on henkilökohtaisuudessaan ja rehellisyydessään poikkeuksellinen ja koskettava rocklevy. Myös yhä uudet lauluntekijäsukupolvet ovat löytäneet sen lumovoiman. Monet ovat kutsuneet sitä asenteeltaan ensimmäiseksi punklevyksi (”Give Peace Chance” on ehkä maailman ensimmäinen rap).

John Lennonin myöhempään soolotuotantoon mahtuu huomattava määrä sekä henkilökohtaisia että kantaaottavia lauluja. Maailmaa syleilevä ”Imagine” on oikeastaan virsi, eräänlainen postmodernin maailman uskontunnustus. Lennon totesi Rolling Stone -lehden toimittajalle Jonathan Cottille haastattelussaan 3. joulukuuta 1980:

”Ymmärrät kyllä…anna rauhalle mahdollisuus, älä ammu ihmisiä rauhan puolesta. Tarvitsemme vain rakkautta. Se on helkkarin rankkaa, mutta minä uskon siihen ehdottomasti. Emme me ole ensimmäisiä, jotka sanoivat ’Anna rauhalle mahdollisuus’ tai ’Kuvittele ettei olisi valtioita’, mutta me olemme soihdunkantajia aivan kuin olympialaisissa. Soihtu kiertää kädestä toiseen, ihmiseltä toiselle, maasta toiseen, sukupolvesta toiseen. Se on meidän työmme… En ole koskaan vaatinut jumalan asemaa. En ole koskaan väittänyt, että sieluni olisi tahraton. En ole koskaan väittänyt olevani vastaus elämän kysymyksiin. En minä kykene muuhun kuin julkaisemaan lauluja ja vastaamaan kysymyksiin niin rehellisesti kuin vain voin, mutta vain niin rehellisesti kuin vain voin, ei enempää eikä vähempää.”

Lopuksi

Rockmusiikin parhaita puolia on aina ollut, että sen piirissä on käsitelty myös ikäviä ja negatiivisia asioita. Beatlesin musiikissa tunnelmat vaihtelevat, mutta perimmäisenä sanomana on optimistisuus ja usko tulevaisuuteen. Tämän tulevaisuudenuskon välittäminen kuulijoille oli Paul McCartneyn mielestä Beatlesin tavoite ja paras saavutus.  Musiikin tekeminen oli varmaan terapiaa Beatlesin jäsenille itselleen, ja juuri tämän henkilökohtaisen asenteen kautta se kosketti myös muita ihmisiä. Tämä musiikki tulee olemaan terapiaa myös lukemattomille faneille kaikkialla maailmassa senkin jälkeen, kun Paul ja Ringokin ovat jo kuolleet.

The dream is not over!