Beatles.fi

- Ilman The Beatlesia ei olisi mitään -

Entä jos Decca-yhtiössä uusien kykyjen etsinnästä ja levytyssopimuksista vastannut päällikkö Dick Rowe olisi ollut oikeassa otaksuessaan vuoden 1962 alkajaisiksi, että kitarayhtyeet ovat menossa pois muodista? Entä jos myös muissa levy-yhtiöissä olisi ajateltu samalla tavalla ja torjuttu uusi tulokas nimeltä The Beatles ystävällisesti mutta päättäväisesti tyyliin ihan kiva, mutta älkää luopuko päivätöistänne?
Entä jos The Beatles ei olisi koskaan päässyt pinnalle?

Kun The Beatles tarjoutui Deccan artistien joukkoon tammikuussa 1962, oli Yhdysvaltojen hittlistoilla vallan hurjaa musiikkia: Chubby Checkerin The Twist, jota seurasi ykköspaikalle vielä huimempi Peppermint Twist, esittäjänä Joey Dee and the Starliters. Nämä vain hurjimmasta päästä. Elvis oli jo ennen armeija-aikaa latistettu (kiitos vain, herra eversti)  tavanomaiseksi iskelmälaulajaksi, jota kiinnosti enemmän elokuvien tekeminen kuin rock and roll, eikä mustajuurinen musiikki enää suuremmin kiehtonut yleisöäkään.

Yhtään hienommin eivät asiat olleet Britanniassa. Levymyyntisuosikkeja 1962 olivat muiden muassa Kenny Ball’s Jazzmen (esimerkiksi March Of The Siamese Children ja The Green Leaves Of Summer), raisu Pat Boone ja kansaa villitsevä tulkinta Speedy Gonzalesista, Nat King Colen Ramblin’ Rose (no, eipäs nukuta), Karl Denverin (kukahan sekin oli) Wimoweh ja niin edelleen. Ai niin, älkäämme unohtako Mr. Acker Bilkiä ja hänen klarinettiaan.

Suomessa ei ulkomaalaisten hömpötyksistä piitattu – paitsi silloin kun Marion Rung lähti maaliskuussa Luxemburgiin ja järisytti maailmaa, tai hyvä on, Eurooppaa… no olkoon: Suomea ja saksalaisia, rankalla poljennolla nimeltä Tipi-tii. Meillä hullaannuttiin myös suomettuneen tanskalaisen Lill-Jörgen Petersenin trumpetista, Särkyneen toiveen katu soi aina ja kaikkialla. Suomalaista alakuloa kuvastaa sekin, että Brian Hylandin Sealed With A Kiss pääsi listakolmoseksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta meillä se nousi ykköseksi.

Kun muualla alkoi beatlemania, meillä soi Reijo Taipaleen Satumaa. Ja kun muu maailma hurmaantui lopullisesti The Beatlesin edessä, soi meillä From Me To You‘n asemesta The Soundsin Emma.

Vielä myöhemminkin suomalaiset kuuntelivat hartaina  – ja pitkään – ikivirttä Iltatuulen viesti. Hyvä on, olihan ulkomaalaisillakin oikkunsa, sellaiset kuin Engelbert Humperdinck…

Niin että miten tämä kaikki liittyy ajatukseen maailmasta ilman The Beatlesia? Sitä sopii kysyä, kun kuuntelee Hurriganesia, Juicea, Dave Lindholmia… Tai tämän ajan suomalaisia yhtyeitä. Jos The Beatles ei olisi innostanut myös suomalaisia nuoria opettelemaan soittamista, me tyytyisimme yhä erilaisiin ikivirsiin ja amerikkalaisten hitti-iskelmien latteisiin suomalaisversioihin. Kevyt musiikki  niin meillä kuin muuallakin olisi edelleen pelkkää äänitapettia, jonka tärkein tehtävä olisi tanssittaa.

Pelkästään musiikkimaku osoittaa, että läntisessä maailmassa ei oikeastaan ollut nuorisoa, sellaista jollaiseksi me nyt nuorison miellämme. Oli nuoria ihmisiä, jotka siirtyivät lapsuudesta suoraan nuoriksi aikuisiksi. Pukeutumisessa ei haluttu liikaa ärsyttää vanhempia, sekä naisten että miesten hiusmuoti oli täysin samanlaista ikään katsomatta, ja nuoruuteen aina kuulunut kapinointikaan ei 60-luvun alussa ollut juuri sen kummempaa kuin iltojen istumista jäätelöbaareissa. Olihan niitä lättähattuja, pärinäpoikia sun muita James Dean -jäljitelmiä (Elvistähän ei jonkin Rock-A-Hula Babyn jälkeen voinut enää pitää minkäänlaisena kapinallisena), mutta todellinen omille linjoilleen lähtevä nuoriso ja nuorisokulttuurin synty olivat vielä edessäpäin, odottamassa suurta alkuräjähdystä.

Mutta olisiko sitä koskaan tullut, jos Dick Rowe olisi ollut oikeassa?

Mitä mahtaisivat tehdä Mick Jagger ja muu Rolling Stones nyt? Millainen olisi Kinksin Ray Daviesin elämänura? Olisiko Jethro Tull yhä pelkästään englantilaisen maatalouden uudistaja? Pink Floyd? Ja kaikki muut? Olisiko Bob Dylan jäänyt vain pienten piirien suosimaksi folk- ja hootenannylaulajaksi, jolle kukaan ei olisi koskaan huutanut Juudas-solvausta, koska hän ei olisi koskaan ottanut ympärilleen sähköistettyä rock-bändiä? Eric Clapton soittaisi jazzia, Jimi Hendrix olisi ehkä elossa mutta kukaan ei olisi hänestä kuullutkaan. Motownia ei olisi syntynyt. Mustat blues-muusikot soittaisivat nälkäpalkalla vain omilleen. Ja niin edelleen.

Beatlet sitten? Jos olisi oikein huonosti käynyt, John olisi juopottelunsa ja äkkipikaisen luonteensa takia päätynyt vankilakierteeseen ja olisi nyt Evertonin ultra-ryhmän väkivaltaisin huligaani, jonka ainoa saavutus musiikin alueella olisi jäänyt yhteen singleen, eräänlaiseen liverpoolilaisversioon teemasta Vangin laulu. Ringo olisi aikansa kolistellut rumpujaan erilaisissa jazz- ja tanssiyhtyeissä ja juonut itsensä ennenaikaiseen hautaan, isänsä jalanjäljille lopulta lähtenyt Paul olisi menestyvä liikemies, joka viihdyttäisi hienoja illallisvieraitaan esittämällä heille valikoituja pianokappaleita rattoisan yhteislaulun lomassa. George taas olisi päätynyt arvostetuksi studiokitaristiksi, joka hankkisi lisätienestejä antamalla soittotunteja.

Kevyen musiikin kehitys olisi pysähtynyt vuosikausiksi, koska bisneshait eivät olisi pitäneet kevyttä musiikkia merkittävänä rahantekokoneena. Jazz myisi paremmin. Levy-yhtiöt tilaisivat yhä edelleen hittejä Tin Pan Alleyn ammattilaisilta tai muilta luotetuilta säveltäjiltä ja sanoittajilta, ja niiden esittäjiksi valittaisiin tietyt takuuvarmat menestyjät, joiden joukkoon valikoituisi vähitellen uusia, herttaisia esiintyjiä, tärkeimpänä ominaisuutenaan se että pienoisaikuisten vanhemmat voisivat heidät hyväksyä jälkikasvunsa viihdyttäjiksi.

Muusikot eivät juuri rohkenisi esittää tanssipaikoilla omia sävellyksiään – jos he ylipäänsä olisivat sellaisia viitsineet luodakaan – eikä levytysstudiota olisi ehkä vieläkään älytty käyttää yhtenä instrumenttina, siten kuin The Beatles lopulta teki.

Entä maailma musiikin ympärillä? Koska The Beatlesin antama kipinä synnytti aivan uudenlaisen nuorisokulttuurin, alkoi vanhan sukupolven ja erityisesti maiden johtajien olla paljon vaikeampi tehdä mitä lystää. Jos nuoret ihmiset eivät olisi nousseet vastarintaan, olisi Vietnamin sota saattanut päättyä aivan toisin. Richard Nixonin rikollisia puuhia ei olisi välttämättä koskaan paljastettu. Neuvostoliitto saattaisi edelleen olla Neuvostoliitto, sillä rautaesiripun takana ei olisi alkanut muhia hiljainen, mutta alati voimistuva vastarinta totalitaarista pakkoa vastaan. Kylmä sota jatkuisi edelleen. Kiinalaiset saattaisivat yhä pukeutua sinisiin maopukuihinsa ja käpertyä kuoreensa. Suuret yhtiöt voisivat huoletta, kansalaisten protestoimatta, saastuttaa meriä, järviä, jokia ja kaikkea maata.

Ja vielä tällainen kauhukuva: Ranskan Elvis Johnny Halliday olisi edelleen brylcreem-nuorison suuri esikuva, jonka kanssa Tommy Steele kilpailisi hurjimman rokkarin tittelistä. Muun eurooppalaisen nuorisomusiikin kehitys taas etenisi länsisaksalaiseen tahtiin. Schlageria, bitte.