Beatles.fi

Maailman ehkä maineikkain rock-klubi The Cavern löytyy Liverpoolin Matthew Streetiltä. Miksi vaatimattoman kujan vaatimaton kellariklubi on niin kuuluisa johtuu siitä, että samaiselta klubilta sai aikanaan alkunsa Beatlemania-niminen ilmiö. The Beatles -yhtye soitti siellä lähes kolmesataa keikkaa (keikkojen tarkka lukumäärä vaihtelee hieman lähteen mukaan) ennen maailmanvalloitustaan. Tänään Cavern Clubin legendaarinen maine vetää sinne sekä esiintyjiä että nostalgianälkäisiä kuuntelijoita ympäri maailmaa.

Esiintyminen Cavernilla on monen artistin ja yhtyeen unelma. Kun Beatle Week 2008 -festivaalille ja Cavernille kutsun saanut The Urban Crow -yhtye ehdotti, että toimisin vierailevana solistina muutamalla keikalla, en todellakaan tarvinnut miettimisaikaa suostuakseni. Liverpoolissa vuosittain järjestettävä elokuinen Beatle Week on alan huomattavin tapahtuma maailmassa ja kerää kaupunkiin Beatles-friikkejä ja -bändejä ympäri maailman niin, että festivaaliviikonloppu on kaupungissa vuoden vilkkain. Kutsu Beatle Week -tapahtumaan tarkoittaa rankkausta maailman 50 parhaimman tribuuttibändin joukkoon, ja nykyään tuohon joukkoon on todella vaikea päästä. Olimme tehneet Urban Crown kanssa yhteisiä keikkoja jo parin vuoden ajan mm. suositun Beatles Forever -revyyn myötä, joten ohjelmisto Liverpooliin oli pientä hiomista vaille valmiina.

Liverpoolin Mathew Streetille avautuvasta Cavern Clubin ovesta on alas 28 porrasaskelmaa – laskin keikkojemme yhteydessä askelmat kahteenkin kertaan. Ennen vanhaan niitä oli 17 kappaletta. Beatlesien tuleva manageri Brian Epstein laskeutui ensi kertaa nuo askelmat 9. marraskuuta 1961 ja tilitti myöhemmin kokemustaan omaelämäkerrassaan, jonka nimikin on viittaus The Caverniin – A Cellarful Of Noise (Kellarintäysi melua):
”I had never seen anything like the Beatles on any stage. They smoked as they played and they ate and talked and pretended to hit each other. They turned their backs on the audience and shouted at them and laughed at private jokes. But they gave a captivating and honest show and they had very considerable magnetism.”

Cavern Club avattiin 16. tammikuuta 1957, ja se oli alun perin jazz-klubi. 60-luvulle tultaessa ohjelmisto muuttui rock-vetoiseksi. Beatlesien ensimmäinen esiintyminen tapahtui 9. helmikuuta 1961. Kyseessä oli tuolloin ns. lounassessio, ajan erikoisuus. Lähialueen toimistoista ja kaupoista nuori väki kokoontui lounastauollaan kuuntelemaan rokkia keskellä päivää.

Beatlesien ja muiden Mersey Beat -bändien nostovoimalla Cavernista tuli mahtiklubi. Siellä soittivat mm. Rolling Stones, Kinks, Who, Queen,
Temptasions, Sonny Boy Williamson, Eric Clapton, Elton John, Rod Stewart, Gene Vincent, Stevie Wonder, B.B. King, Howlin’ Wolf ja Jimi Hendrix… Vanhalla Cavernilla esiintyneiden artistien nimet on kaiverrettu Mathew Streetin tiiliseinään Cavernin ulkopuolella, ja seinä on todellinen rockin Kuka Kukin On. Vanhalla Cavernilla ehti esiintyä yksi ainoa suomalaisyhtye, ja briteille ilmeisen vaikea yhtyenimi on päätynyt tiileen yhden sanan kaiverruksena ’Tasavallen’. Bändi oli tietysti Härmän progeylpeys Tasavallan Presidentti, joka ylsi Cavernille 70-luvun alussa.

Klubin toiminta hiljeni 70-luvulla, ja se suljettiin 1973. Sekalaisten rakennusvaiheiden jälkeen tiilimurskalla täyttynyt kellaritila yritettiin myöhemmin siivota ja avata uudelleen, mutta perustukset havaittiin niin heikoiksi, että tila piti rakentaa kokonaan uudestaan. Uusi Cavern rakennettiin alkuperäisistä tiilistä ja sijaitsee lähes täsmälleen samalla paikalla kuin vanhakin, syvemmällä tosin, minkä kertoo jo muutos porrasaskelmien määrässä. Paljon toisteltu väite, että alkuperäinen Cavern olisi sijainnut nykyisen vieressä sijaitsevan tyhjän tontin alla ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Nykyisen Cavernin palo-ovi on tismalleen samassa paikassa kuin vanhan Cavernin yleinen sisäänkäynti.

Nykyään alakerrassa on kaksi erillistä salia, Cavern Front ja Cavern Back. Portaista tullaan Cavern Frontille, jota ympäröivät samanlaiset tiiliholvikaaret, joiden alla Beatleskin keikkansa soitti. Itse esiintymislava on aika pieni, mitoitettu 60-luvun kitarakvartettien tilantarpeeseen. Yleisöllä on mahdollisuus seurata esitystä suoraan lavan edestä avautuvalla pitkällä kaarikäytävällä tai sitten holvien reunustamilla käytävillä, joihin on sijoitettuna pöytiä.

Jos jossain asiassa on alkuperäisen klubin henki onnistuttu täydellisesti säilyttämään, niin nimenomaan tilan ilmanvaihdossa ja lämpötilassa. Vanhan Cavernin kuumankostean ilman kerrottiin kietoutuneen portaita laskeutuvan jalkojen ympärille kuin käärme. Edelleen tunne on sama silloin, kun sali on riittävän täysi. Omilla keikoillamme lämpötila salissa on arviolta vähintäänkin +35-40 celsiusta, erittäin kostea ja hikinen, eikä ilmanvaihdosta todellakaan ollut tietoa. Mikähän on mahtanut olla meininki pari vuotta sitten, kun salissa vielä sallittiin tupakointi!? Lavan takana olevan esiintyjien pukuhuoneen palo-ovi onneksi aukeaa, ja sen edessä saattoi käydä hengittämässä ja vilvoittelemassa.

Cavern Back on selvästi suurempi tila, ja sinne kuljetaan Frontin puolelta baarin editse. Näillä molemmilla lavoilla bändit voivat soittaa samaan aikaan esityksien häiritsemättä toisiaan. Cavern Front on siis visuaalisesti alkuperäisempi esiintymispaikka, mutta Back tilavampi sekä laitteistoltaan ja akustiikaltaan huomattavasti parempi. Kun Sir Paul McCartney soitti 14. joulukuuta 1999 come back -keikkansa Cavernilla, hän teki sen nimenomaan Back-puolella.

Molemmat yhteiset esiintymisemme Urban Crown kanssa sattuivat samalla päivälle, eli lauantaille 25. elokuuta 2008. Keikka Frontilla alkoi kello14.00 ja Backilla kello 19.00. Rakensimme ohjelmistomme niin, että Urban Crow soitti ensin 25 minuuttia ja minä tulin mukaan sitten reilulla varttitunnin setillä. Tilan säästämiseksi komppasin akustisella kitaralla.

Aloitusbiisini oli sama, jonka Beatles soitti ensimmäisellä jenkkivierailullaan suositussa Ed Sullivan TV-showssa eli Till There Was You. Se on kaunis elokuvasävelmä 50-luvulta. Sen jälkeen jatkoin kitaristi Tapani Lepomäen spiikkihehkutuksen jälkeen suomenkielisellä versiolla All My Lovingista – Kaikki rakkauteni, käännösteksti Kari Kuuvan. Eturivissä Frontin puolella muutama brittirouva oli kummallisesta kielestä melkoisen hämillään, mutta muuten esitys taisi olla vahvasti kansainväliselle yleisölle eksoottinen ja mieleinen.

Muistan Backin lavanedustalta puolentusinan brittinuoren vahvan feedbackin esitykseni aikana ja sen jälkeen. Pyysipä yksi kaveri nimmariakin Beatle Week -katalogiinsa. Vedin nimeni erään argentiinalaisbändin kuvan alle, mutta toki lisäsin …from Finland.

Kolmas biisini oli peruskamaa I Feel Fine. Sitten siirryimme Beatles-revyystämme tuttuun loppunumeroon, jossa soitamme koko Abbey Road -albumin loppumedleyn, Golden Slumbers, Carry That Weight ja The End. Levyyn tutustuneet muistavat kolmen kitaristin soolot, ja erittäin hienon moniäänisen laulufinaalin.

Läpimärkinä hiestä lähdimme lavalta runsaiden aplodien saattamina. Ylimääräisiä numeroita ei esitetty, koska aikataulut olivat tiukkoja. Yhdelle bändille oli varattu aikaa 45 minuuttia. Vartti taukoa ja sinä aikana seuraava bändi kehiin. Laskujeni mukaan siellä esiintyi päivän aikana ainakin parikymmentä bändiä, ellei enemmänkin. Yhtyeeltä edellytetään tiettyä kylmäpäisyyttä pistää settinsä vartissa kuntoon. Perinteiseltä kitarakvartetilta se sujuu helpommin, mutta kuusihenkinen Urban Crow kasasi tuossa ajassa myös kolme keyboardia ja omat korvamonitorisysteeminsä. Kaikki olikin huolellisesti suunniteltua, telineet ketterästi avautuvia ja jokainen välipiuha ja adapteri kuljetuslaatikossa omassa lokerossaan.

Backin keikan jälkeen takahuoneessa odotti vuoroaan espanjalainen bändi, ja Frontin keikalla jälkeemme lavalle nousi ryhmä Indonesiasta, joten eksoottisessa seurassa musisoivat Suomen pojat.

Henkilökohtaisena kokemuksena esiintyminen Cavernilla oli tietenkin huikea, vaikkakaan esiintyminen sinänsä ei poikennut normaaleista keikkarutiineista erityisemmin. Frontin puolella lavan monitorimiksaus oli pielessä ja lavalle puski koko ajan erittäin inhottava kierto, joka vaikeutti oman lauluäänen kuulemista. Ajattelin, että eipä niillä Beatleseillakaan monitorointia ollut, ja tuskin hekään omaa lauluaan kuulivat. Heidän kohdallaan ongelmaa pahensi tyttöjen huumaava kirkuminen, mitä haittaa meillä ei suinkaan ollut.

Backin lavalla miksaus oli suorastaan erinomainen. Yleisöä meidän keikoillamme oli arviolta muutamia satoja per esitys. Cavernin keikkojen lisäksi esiinnyimme Convention-tapahtuman aikana Hotelli Adelphin Crosby Suitessa, ja lisäksi Urban Crow urakoi omia keikkojaan, matkamme aikana varisjengi kipusi lavalle peräti seitsemän kertaa.

Takahuoneessa istuessa tuli mieleen allekirjoittaneen musiikkiuran alkuaikojen hauska muistikuva. Kun Ähtärissä serkkujeni Topi Sorsakosken ja Antti Tammilehdon kanssa Beatlesia matkimme kotini vinttikamarissa harjanvarret kitaroina, en silloin villeimmissäkään unelmissa voinut ajatella, että eräänä päivänä 40 vuotta myöhemmin laulan livenä Beatlesiä bändin omalla kotikentällä.

Cavernin värikästä historiaa kuvaa hyvin seuraava tositarina:
Liverpoolista on kotoisin myös Suomessa aikoinaan hyvinkin tunnettu yhtye The Swinging Blue Jeans. Heillä oli keikka Cavernilla joskus 60-luvun alkupuolella. Kitaristi Ray Ennis oli kävellyt keikalleen kohti Clubia ja saapuessaan havainnut ovelle johtavan erittäin pitkän jonon. Ennis oli mielissään todennut ovimies Paddylle, että päästä väki sisään, mehän aloitamme kohta. Portsari oli vastannut lakonisesti, että teidän porukka on jo sisällä ja ulkopuolella oleva jono on huomiselle Beatlesien keikalle.

The Urban Crow esiintyi Beatle Weekilla seuraavassa kokoonpanossa: Maiju Lepomäki (koskettimet), Matti Latva (basso), Tapani Lepomäki (kitara ja laulu), Kai Hyttinen (laulu ja kitara), Leevi Ahonen (koskettimet ja laulu), Juha Kinnunen (rummut ja laulu). Ja featuring-solistina kolmella keikalla siis Seppo Tammilehto.