Artikkeleita ja kirjoituksia

I WANT TO TELL YOU – katsaus Beatles-kirjallisuuteen

Beatlesin kuuluisa tuottaja George Martin kirjoitti jo viisitoista vuotta sitten toisen kirjansa (Summer of Love – The Making of Sgt. Pepper) esipuheessa, että Beatles-kirjoja on julkaistu ja kirjoitettu jo niin valtava määrä, että pitäisi todennäköisesti säätää laki, joka kieltäisi enempien Beatles-kirjojen julkaisemisen: “Books about the Beatles must make such a big pile by now that there should probably be some sort of law against adding to it” (Martin 1994, xi). Martinin ehdotus ei kuitenkaan toteutunut – päinvastoin: viimeisen 15 vuoden aikana on julkaistu huomattavasti enemmän kirjoja Beatlesista kuin sitä edeltävinä kolmenakymmenenä vuotena.

Kukaan ei tiedä, kuinka monta Beatles-aiheista kirjaa on tähän mennessä ilmestynyt, mutta arviot nousevat parhaimmillaan (vai pitäisikö sanoa pahimmillaan) yli kolmen tuhannen (Ylen nettisivusto tosin uutisoi 4.3.2009 Liverpoolin Hope-yliopiston uuden Beatles-maisteritutkinnon yhteydessä, että Beatlesista olisi kirjoitettu jo yli 8000 kirjaa – tämä on kuitenkin selvää liioittelua, mikään muu lähde ei tue moista määrää). Luotettavammat lähteet pääsevät vähän yli kolmentuhannen ja se on toki huikea määrä – ei liene yllätys, että sama valtavuus toistuu myös myytyjen levyjen määrässä: reilusti yli miljardin. Beatles oli ja on yhä edelleen uniikki ilmiö, jolla on suuri määrä erilaisia ennätyksiä hallussaan. Tästä ainutlaatuisuudesta saa hyvän kuvan, jos esimerkiksi netin suurimman kirjakaupan Amazonin pelkästään kirjojen hakukenttään laittaa hakusanaksi ‘The Beatles’, niin osumia tulee todella paljon (26.4.2009 luvuksi tuli 39 590). Näin montaa erilaista Beatles-aiheista kirjaa ei toki ole olemassa, sillä tässä määrässä on mukana myös monet kirjat useampaan kertaan, samoin kuin myös sadat erilaiset nuottijulkaisut. Useat kirjat ovat olleet myös todellisia best sellereitä (niin kuin niin moni muukin asia Beatlesin historiassa), ja myydyimmät niistä ovat päässeet yli miljoonan painoksiin. Harvoin tuleekin ajatelleeksi esimerkiksi sitä, kuinka nämä neljä englantilaista rockmuusikkoa ovat musiikin tekemisensä ohessa tulleet heistä julkaistujen kirjojensa kautta työllistäneeksi kymmeniätuhansia metsureitakin ympäri maailmaa. Ehkäpä joskus joku tekemisen puutteesta kärsivä tulee laskeneeksi näitä asioita – siis  työllistettyjen metsureiden lukumäärän sekä sen puumäärän, mitä näiden miljoonien kirjojen painamiseen on 45 vuoden aikana tarvittu.

Beatles-kirjojen historia (kohtuullisen lyhyesti…)

Neljässäkymmenessäviidessä vuodessa on Beatles-yhtyeestä ja yksittäisistä jäsenistä julkaistu kirjoja jokseenkin kaikista kuviteltavista olevista aiheista, mitkä vain vähänkin sivuavat heidän historiaansa tavalla tai toisella. Heistä on julkaistu mm. bibliografikirjoja, jotka listaavat ja arvottavat mitä kirjoja heistä on julkaistu: ensimmäisen bibliografian julkaisi 1982 Carol D. Terry nimellä ‘Here, There and Everywhere: The First International Beatles Bibliography, 1962-1982’ – tässä kirjassa oli listattuna varsin suuri joukko vuoteen 1982 saakka ilmestynyttä Beatles-kirjallisuutta niin kirjojen kuin lehtiartikkelienkin osalta. Pelkkä indeksinumeroidenkin määrä kohosi tässä jo 27 vuotta vanhassa bibliografiassa noin kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen! Terryn jälkeen vain kuuluisan liverpoolilaisen Mersey Beat -lehden perustaja Bill Harry on ryhtynyt moiseen urakkaan eli tekemään Beatles-bibliografiaa: 1984 julkaistiin Harryn bibliografia nimellä ‘The Beatles volume 3 – Paperback Writers, an illustrated Bibliography, The History of the Beatles in Print’. Vuonna 1989 ilmestyi vielä William MacKeenin ’Popular Culture Bio Bibliographies’ -sarjassa ’The Beatles. A bio-bibliography’, joka nimensä mukaisesti pyrki listaamaan kaikki biografit mitä vuoteen 1989 Beatlesista oli kirjoitettu.

Kun julkaistujen kirjojen määrä on niinkin suuri kuin yli 3000, niin on selvää, että kaiken kattavan bibliografian tekeminen on erittäin vaikea tehtävä (ellei mahdoton). Ja jos sellainen joskus ilmestyisikin, tulisi siitä kyllä melkoinen järkäle – ehkä joskus jotakuinkin kaiken kattava bibliografia saadaan nettiin kansainvälisellä yhteistyöllä tehtyä, mutta jo sen ajan tasalla pitäminen vaatii melkoista seurantaa, kun maailmanlaajuisesti ilmestyy joka vuosi kymmeniä uusia Beatles-kirjoja.

Beatles-kirjallisuus voidaan jakaa karkeasti noin kymmeneen pääkategoriaan:

1) Elämäkerrat eli biografit, historiat, kronologiat ja ensyklopediat
2) Musiikkianalyyttiset kirjat
3) Haastattelukirjat
4) Johonkin spesifiin teemaan liittyvät kirjat (esim. soittimet, studiotyöskentely)
5) Yhteiskunnalliset ja filosofiset kirjat
6) Yhtyeen jäsenten omat kirjat
7) Jonkun sisäpiiriläisen muistelmat
8) Valokuvakirjat
9) Akateemiset kirjat (opinnäytteet ja artikkelikokoelmat)
10) Trivia-, memorabilia- ja listakirjat
11) Kaikki muut kirjat (= mitä sekalaisin kokoelma varsin erilaisia aiheita)

Beatles-kirjallisuus alkoi jo beatlemanian aikoina eli niinkin varhain kuin 1964: Michael Brown julkaisi silloin dokumentaarisen kirjan nimeltään  ‘Love Me Do: The Beatles Progress’. Vuonna 1968 ilmestyi sitten yhtyeen ainoa auktorisoima elämäkerta, Hunter Daviesin kirjoittama ‘The Beatles – The Authorised Biography’. Kirja julkaistiin suomeksikin jo ilmestymisvuotenaan (tosin hieman lyhennettynä), ja se olikin monelle suomalaiselle ensimmäinen tarkempi ja laajempi informaatiolähde Beatlesista. Hunter Davies sai luvan seurata Beatlesin työskentelyä talvella 1967, kun Beatles oli tekemässä ‘Sgt. Pepper’s Lonely Heart’s Club Band’ -albumiaan ja kirjassa onkin varsin autenttisen tuntuinen, seikkaperäinen ja mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten Abbey Road -studiolla työstettiin kappaleita ‘With A Little Help From My Friends’ ja ‘It’s Getting Better’. Philip Normanin kirja vuodelta 1981, ‘Shout: The True Story of the Beatles’ oli seuraava huomionarvoinen Beatles-elämäkerta, jossa oli paljon osuvaa analyysiä yhtyeestä – tosin kirjassa on nykypäivän tietämyksen mukaan aika paljon eriasteisia asiavirheitä, mutta se on pitkälti ymmärrettävää, koska monet sen aikaiset lähteet olivat paikoitellen melkoisen puutteellisia. Vuonna 1996 teos julkaistiin uudelleen, mutta tällä kertaa hieman uudella nimellä: ’Shout!: The Beatles in their Generation’.

Musiikkianalyyttiset kirjoitukset ja kirjat

Syvempi musiikillinen analyysi Beatlesin musiikista alkoi niinkin varhain kuin 1963: lontoolaisen Times-lehden musiikkiarvostelija William Mann kirjoitti artikkelissaan ‘What Songs the Beatles Sang’, joka julkaistiin 27.12.1963, mm. seuraavasti: ”… [so] natural is the Aeolian cadence at the end of ‘Not A Second Time’ (the chord progression which ends Mahler’s ‘Song Of The Earth’)” eli vapaasti suomennettuna “niin luonnollinen on aiolinen kadenssi ‘Not A Second Time’n lopussa, jonka sointukulku loppuu samalla lailla kuin Mahlerin ‘Maan laulu’ (Aiolinen kadenssi tarkoittaa ko. laulussa duuri-toonikan (I-aste) ja rinnakkaisen mollin (VI aste) sointujen vaihtelua eli ko. kappaleen lopussa nämä vaihtuvat soinnut ovat G-duuri ja E-molli) – sivumennen sanottuna nämä Mannin käyttämät musiikkitieteelliset termit olivat varsin tuntemattomia tuohon aikaan Beatlesin jäsenille, ja John Lennon kuvailikin niitä vapaasti suomennettuna “kuin eksoottisten lintujen nimiä, joista en ymmärrä yhtään mitään” (ks. esim. Pedler 2003, 123).

William Mannin 1960-luvun artikkelien jälkeen seuraavat laajemmat musiikkianalyysit ilmestyivätkin jo kirjoina 1970-luvulla: ensimmäinen niistä oli englantilaisen musiikkitieteilijä Wilfred Mellersin ‘Twilight of the Gods: the Beatles in Retrospect’ (1973) ja ensimmäinen musiikkitieteellinen väitöskirjakin Beatlesista ilmestyi 1975, kun amerikkalaisen Terence J. O’Gradyn Wisconsin yliopistoon tekemä ‘The music of the Beatles from 1962 to Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band’ julkaistiin. O’Grady jatkoi vielä 1980-luvulla yhtyeen musiikillista analysointia kirjassaan The Beatles: A musical Evolution (1984). Mellersin ja O’Gradyn jälkeen merkittävimmät musiikkianalyyttiset kirjat ovat olleet amerikkalaisen Tim Rileyn (1988), englantilaisen Ian MacDonaldin (1994), amerikkalaisten Walter Everettin (1999 ja 2001) ja Dominic Pedlerin (2003) teokset. Rileyn kirja on nimeltään ‘Tell me why. The Beatles, album by album, song by song, the sixties and after’ , Ian MacDonaldin ‘Revolution in the Head – The Beatles’ Records and the Sixties’, Walter Everettin kaksiosainen teos ‘The Beatles as Musicians’. Ensimmäinen osan alaotsikko on ‘Revolver Through the Anthology’ ja toisen osa ‘The Quarry Men through Rubber Soul’. Everettin jälkeen erityisen ansiokas musiikkianalyyttinen teos on sitten Dominic Pedlerin varsin kattava ja oivaltava ‘The Songwriting Secrets of The Beatles’, joka julkaistiin 2003.

Beatlesistä on julkaistu koko joukko myös yksittäisten albumien musiikillisia analyyseja tai muulla tavalla yhteen albumin keskittyviä teoksia. Näistä ensimmäisiä huomionarvoisia teoksia on englantilaisen musiikkitieteilijä Alan F. Mooren musiikillinen analyysi yhtyeen kahdeksannesta albumista eli ‘Sgt. Pepperistä’: kirja on nimeltään yksinkertaisesti ‘The Beatles, Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band’ (1997). Muita edustavia analyyttisia teoksia ovat amerikkalaisen Russell Reisingin toimittama, monta erinomaista artikkelia sisältävä ’Every Sound There Is – The Beatles’ Revolver and the Transformation of Rock and Roll’ (2002) sekä englantilaisten Peter Doggettin ‘Let it be/Abbey Road: The Beatles’ (1998) ja David Quantickin ’Revolution – The Making of the Beatles’ White album’ (2002). Viimeksi mainituista kahdesta jälkimmäinen keskittyy enemmän kappaleiden syntyhistorian kontekstiin kuin musiikilliseen analyysiin.

Pari yksityiskohtaisempaa huomiota vielä em. MacDonaldin, Everettin ja Pedlerin teoksista. Ian MacDonaldin teos ‘Revolution in the Head – The Beatles’ Records and the Sixties’ oli ilmestyessään monella tapaa ‘revolutionäärinen’: se oli ensimmäinen syvällisempi musiikillinen analyysi kaikista julkaistuista Beatles-kappaleista. Kirjassa oli paljon oivallisia huomioita ja uutta tietoa Beatlesin musiikista. Missään muussa lähteessä ei ole esim. yhtä kattavaa selvitystä siitä, mitä musiikillisia aineksia, vaikutteita ja kappaleita minkäkin Beatles-kappaleen taustalla on – tässä suhteessa MacDonaldin tietämys populaarikulttuurista ja musiikista (erityisesti populaarimusiikista) on kunnioitettavan suuri. MacDonald oli myös ensimmäinen kirjoittaja, joka otti reippaasti kantaa kappaleisiin ja usein hänen terävät kritiikkinsä olivat osuvia ja hyvin perusteltuja. MacDonald kirjaa myös hämmästyttävällä tarkkuudella kappaleissa olevia pieniä lipsahduksia, esim. editoinnissa ja huonosti soivissa yksittäisissä äänissä (esim. ‘Lucy In The sky With Diamonds’ kappaleessa kohdassa 1:32 on jäänyt ylimääräinen yksittäinen äännähdys putsaamatta Lennonin laulusta). Kaikki pienet huomautukset eivät kuitenkaan osu ihan kohdalleen, mutta varsin mielenkiintoinen on MacDonaldin havainto siitä, miten Abbey Road -albumin ‘The End’ -kappaleen lopussa (kohdassa 1:29) kitarasoolojen jälkeen Paul McCartneyn soittama yksittäinen piano (se kohta missä A-duurisointua soitetaan kahdeksasosissa) on eri vireessä kuin aikaisemmat kitarasoolot (ja itse asiassa eri vireessä kuin koko aikaisempi kappale). MacDonald väittää, että piano olisi alavireinen (ja siten myös koko lopun 30 soittajan sinfoniaorkesteriosuus) – eri vireessä ‘The End’in loppu onkin, mutta ei matalampi vaan korkeampi! Mittasin eron ja hämmästyttävästi lopun pianojaksosta lähtien vire nousee yllättäen 440:stä 445:een – mielenkiintoista on se, että tämä vireen nousu ei tunnu olleenkaan pahalta ja se johtunee siitä, että koska soittimet vaihtuvat, niin silloin myös kappaleen saundikin eli sonoriteetti vaihtuu: siirtyminen kitaroista lievästi ylävireiseen pianoon kuulostaakin yllättäen ihan kelvolliselta. Mutta auta armias, jos esimerkiksi soitat levyn mukana 440:n viritettyä pianoa ja kun pääset siihen lopun pianojaksoon, niin johan yhtäkkiä kuulostaakin todella pahalta ja epävireiseltä eli nk. “sorviefekti” tulee välittömästi esille. Very strange. Asiasta toiseen, vinkki kaikille kitaristeille: YouTubessa on monta varsin havainnollista videota siitä, miten ‘The End’in kitarasoolot on soitettu – tässä linkki yhteen varsin oivalliseen videoon: ’The End’in (ja 10 muun Beatles-kappaleen) kitarasoolot.

Walter Everettin mammuttimainen kaksiosainen ‘The Beatles as Musicians’ on erittäin yksityiskohtainen ja tarkka musiikillinen analyysi Beatlesin tuotannosta. Ansiokas teos on hieman raskasta luettavaa jopa musiikin ammattilaisellekin. Tämä hidas luettavuus johtunee runsaasta musiikkiteoreettisesta terminologiasta ja varsinkin erityisen pienestä kirjasinkoosta (ehkä syy pienen fonttikoon käyttöön on siinä, että nyt pienellä fontilla kirjojen sivumääräksi tuli ‘vain’ 850 – normaalikokoisemmalla fontilla sivumäärä voisi helposti olla jopa puolet isompi). Everettin kirja kyllä palkitsee ahkeran lukijan: kirja on täynnä paitsi teräviä analyysejä, niin myös paljon uutta tietoa, ja sellaista tietoa, mitä ei mistään muusta lähteestä ole saatavilla. Everettin suuri ansio on se, että hän tarkastelee Beatlesin tuotantoa todella kokonaisuutena ja analysoi siten myös valtavan määrän erilaisia luonnoksia, demoja sekä konsertti- ja tv-taltiointeja eli sanalla sanoen niitä satoja bootleg-levyjä, joita on saatavilla niin studiosta kuin konserteistakin. Tähän analysointiin Everettillä on ainutlaatuinen etu ja mahdollisuus muihin tutkijoihin verrattuna: kesällä 2000 hän kertoi maailman ensimmäisessä kansainvälisessä akateemisessa Beatles-tutkijoiden konferenssissa Jyväskylässä, että hänellä on 35 vuoden keräyksen saaliina  noin 1500 Beatles-bootlegin kokoelma! Everett arveli, että kaiken kaikkiaan noin 40 minuutin vinyyleiksi muunnettuna Beatlesin soittamaa musiikkia olisi maailmassa noin 1800 (bootleg) levyn verran. On varsin todennäköistä, että Everettin kokoelma on suurin Beatles-musiikin kokoelma maailmassa. Everettin kirjojen suuri viehätys onkin juuri tämän valtavan audioaineiston hyödyntämisessä: Everett osoittaa hienosti ja uniikisti eri Beatles-kappaleiden yhteyksiä ja syntyhistoriaa. Harva hardcore-fanikaan tietää (saati omistaa), että esim. ‘I Saw Her Standing There’ -kappaleesta on saatavilla 29 erilaista taltiointia! Koko tämä lista ei kuitenkaan ole ‘Beatles as Musicians’ -kirjassa, vaan se on saatavilla Everettin artikkelista, joka julkaistiin Jyväskylän Beatles-konferenssin kokoomakirjassa ‘Beatlestudies 3 – Proceedings of the Beatles 2000 Conference’ vuonna 2001 (eli samana vuonna kuin Everettin toinen osa ‘Beatles as Musicians’ -kirjasta). Kaikille niille, joita ‘I Saw Her Standing There’ -lista kiinnostaa, tässä samplena pdf-linkki: kaikki ‘I Saw Her Standing There’ taltioinnit.

Amerikkalaisen musiikintutkija ja kitaristi Dominic Pedlerin ‘The Songwriting Secrets of The Beatles’ vuodelta 2003 on laajin ja analyyttisin teos, mitä itse Beatles-kappaleista on kirjoitettu. Kyseessä on lähes 800-sivuinen järkäle, joka analysoi Beatles-kappaleita oivallisesti erityisen monelta musiikilliselta kannalta ja toisinaan saavutetaan jo lähes ‘tähtitieteellisiä’ mittoja jonkin asian selvittämisessä. Vai mitä tuumitte seuraavasta: teoksessa on jopa 42-sivun mittainen artikkeli ‘A Hard Days Night’in alkusoinnusta. Eli siis siitä, mikä se kappaleen alussa kuultava sointu ihan oikeasti on ja mitä säveliä siinä soi? Sointuhan kestää vain kolme sekuntia ja sitä ovat (toki eri tavalla) soittamassa vain neljä muusikkoa (John, George, Paul ja George Martin) – miten siitä voi kirjoittaa näin pitkän artikkelin ja analyysin? Melko helpostikin, sillä soinnun arvoitus onkin varsin hankala selvittää – Pedler nimesikin artikkelinsa osuvasti: The ‘A Hard Day’s Night’ Chord – Rock’s Holy Grail.  Soinnun analysoinnissa käytettiin apuna mm. tietokonetta, ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Pedler on päässyt lähimmäksi oikeaa kuin kukaan muu (sataprosenttista autenttiutta ei edes hänkään artikkelissaan takaa!). Ja mikä onkaan se sointu (after Pedler) eli tässä pdf-linkki kyseisen artikkelin sivulle kohtaan ‘solution of the chord’: Däng! – The Opening Chord of ’A Hard Days Night’. Wikipediaankin on syntynyt oma artikkeli ’A Hard Days Night’ista, jossa on oma kappaleensakin tästä alkusoinnusta eli sieltä voi käydä katsomassa myös muitakin mielenkiintoisia tulkintoja ko. soinnusta eli tässäpä linkki: Wikipedian A Hard days Night -artikkeli.

Beatles-kirjallisuuden renessanssi

1980-luvun loppupuolella alkoi Beatles-kirjallisuudessa uusi vaihe, kun englantilainen kulttuurihistorioitsija Mark Lewisohn julkaisi ensimmäiset kaksi kirjaansa: ’The Beatles Live!’ (1986) ja ’The Complete Beatles Recording Sessions – The Official Story of the Abbey Road Years’ (1988). Mark Lewisohn oli 1980-luvun puolivälissä nuoresta iästään huolimatta (s. 1958)  erinomainen historioitsija, joka tutki peräänantamattomalla sitkeydellä ja kärsivällisyydellä originaalilähteet sekä haastatteli perusteellisesti yhtyeen jäseniä sekä kaikkia keskeisiä henkilöitä, jotka olivat kuuluneet tai kuuluivat nk. sisäpiiriin. Uutteran työn tuloksina Lewisohn julkaisikin sitten erinomaisiksi lähdekirjoiksi muodostuneet em. teokset sekä kolmantena kirjana 1992 kaikkien Beatles-kronikoiden esikuvaksi nousseen erittäin tarkan ja yksityiskohtaisen ‘The Complete Beatles Chronicle’n. ’The Beatles Live!’ on valitettavasti loppuunmyyty, mutta ’The Complete Beatles Recording Sessions’ -kirjasta on onneksi otettu monia uusia painoksia vuosien varrella. ’The Complete Beatles Recording Sessions’ -kirjasta voi hyvällä syyllä sanoa, että se oli jo julkaistaessa todellinen klassikko: tähän kirjaan mielellään palaa, vaikka sen olisi lukenut jo useampaan kertaan. Lewisohn oli ensimmäinen ulkopuolinen ihminen Beatles-yhtyeen ja tuottaja George Martinin jälkeen, joka sai kuunnella kaikki Abbey Road -studiossa taltioidut nauhat. Tätä uniikkia materiaalia on säilynyt vuosilta 1962-1970 kaikkiaan vähän yli 400 tuntia (Hertsgaard 1995, 1). Mark Lewisohnin pioneerityö yhdessä 1990-luvun puolivälissä julkaistun uuden Beatles-materiaalin kanssa (1995-96 julkaistut Anthology-levyt ja dokumenttivideot, yhteensä kolme kahden CD:n kokoelmaa) antoivat niin paljon uutta tietoa, että se innoitti koko joukon uusia kirjoittajia julkaisemaan paljon uusia kirjoja Beatlesista. Tämä ekspansio näkyi niin akateemisissa kuin populaareissakin julkaisuissa. Esimerkkeinä huomionarvoisista ja hyvin tehdyistä julkaisuista 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alusta voidaan mainita mm. seuraavat biografit, kronologiat ja haastattelukirjat: tunnetun liverpoolilaisen Mersey Beat -lehden perustaja Bill Harryn ‘The Ultimate Beatles Encyclopedia’ (1992), englantilaisen Barry Milesin ‘Paul McCartney – Many Years From Now’ (1997) ja ‘The Beatles a diary, An intimate day by day history’ (2002), Hunter Daviesin uudistetut painokset ‘The Beatles – The Authorised Biography’ -kirjasta (1996 ja 2004), englantilaisen Keith Badmanin varsin yksityiskohtainen ‘The Beatles Diary. Volume 2: After The Break-Up 1970-2001 (toinen painos 2001, ensimmäinen 1999).

Haastattelukirjat

Erilaisia haastattelukirjojakin on ilmestynyt melkoinen  määrä aina 1970-luvun alusta lähtien, kun John Lennonin kuuluisa amerikkalaiselle Rolling Stone -lehdelle loppuvuodesta 1970 antama pitkä haastattelu julkaistiin kirjana heti seuraavana vuonna nimellä ‘Lennon Remembers’. Nämä Rolling Stone -lehden perustaja Jann Wennerin tekemät originaalit haastattelut on muuten tänä päivänä saatavissa ilmaiseksi internetistä Applen iTunes Storesta nk. Podcastina (löytyy nimellä John Lennon: The Rolling Stone Interview, kaikkiaan viisi jaksoa, yhteensä 3,5 tuntia – en tiedä onko tässä julkaistu kaikki haastattelut, mutta ainakin ensimmäisen osan alussa sanotaan, että ‘nothing has removed’ eli mitään ei ole poistettu). Jann Wenner oli jo yli kahden vuoden ajan yrittänyt saada haastattelua Lennonilta ja lopulta joulukuussa 1970 John suostui (ajankohta valikoitui siksi, että näin avautui oiva mahdollisuus puffata tulevaa uutta levyä, ‘John Lennon: Plastic Ono Band’. Lennon oli juuri päättyneen Arthur Janovin primal scream -terapian jälkeen erityisen puheliaalla ja hämmästyttävän avoimella päällä ja haastattelumateriaalia kertyi niin paljon, että se päätyi aina kirjaksi asti. Nämä Wennerin tekemät haastattelut ovat todennäköisemmin rokin historian kuuluisimmat yksittäisen muusikon haastattelut, ja kirja käännettiinkin usealle kielelle, mm. suomeksi ansiokkaasti Markku Innon tekemänä 1973 (Tammi julkaisi kirjan nimellä Lennon muistelee – käännös on erityisen elävää, sujuvaa ja taitavaa, vaikka mukaan on sattunut livahtamaan yksi pieni musiikillinen lipsukin, kun huuliharpusta on käännöksessä tullut haitari).

Lennon on yhtyeen jäsenistä se, jonka sanomisia on ylivoimaisesti eniten julkaistu. Toinen lähes yhtä kuuluisa Lennonin haastattelu (yhdessä Yoko Onon kanssa, niin kuin pitkälti Rolling Stone -haastattelukin) on syksyllä 1980 Playboy-lehdelle myönnetty pitkä haastattelu. Haastattelun teki David Sheff, ja sen editoi kirjaksi G.Barry Golson, ja kirja julkaistiin 1981 nimellä ‘The Playboy Interviews with John Lennon & Yoko Ono’. Tässä haastattelussa Lennon mm. käy läpi suurimman osan kaikista kappaleista, mitä hän on uransa aikana julkaissut.

Muista merkittävistä haastattelukirjoista ehdotonta eliittiä ovat kaksi englantilaisen Keith Badmanin 2000-luvun alussa toimittamaa laajaa haastattelukokoelmaa: kirjat on julkaistu nimellä ‘The Beatles Off The Record, Outrageous Opinions & Unrehearsed’ (2000) ja ‘The Beatles The Dream Is Over, Off The Record 2’ (2002). Näissä kahdessa kirjassa on sivuja yhteensä 1060, ja niihin on tarkkoina litterointeina taltioitu jokseenkin kaikki merkittävät haastattelut, mitä Beatlesit yhdessä tai erikseen antoivat 1960-luvulla ja yhtyeen hajoamisen jälkeen. Ensimmäinen osa käsittelee haastatteluja jo Quarry Menin ajoista lähtien 1950-luvun lopulta aina vuoteen 1970 ja toinen osa kattaa sitten vuodet 1970-2001. Badman on litteroinut haastattelut sanatarkasti vanhoista uutispätkistä ja lehdistötilaisuuksista ja juuri tämä tekee näistä kirjoista niin kiehtovia – yhtyeen jäsenten mielipiteet ja vastaukset kysymyksiin tulevat niissä sensuroimattomina ja ilman minkäänlaista editointia. Jälkeenpäin on selvästi havaittavissa, kuinka monet lausunnot ovat vuosien saatossa vähän muuttuneet ja useimmiten silotellumpaan suuntaan. Badmannin kirjojen ohella erilaisista lähteistä hyvin toimitettuja ja mielenkiintoisia haastattelukirjoja ovat myös kaksi englantilaisen Barry Milesin julkaisua, ‘Beatles in Their Own Words’ (1978) ja ‘John Lennon In His Own Words’ (1980). Lisäksi Paul Gambaccinin Paul McCartneyn haastattelut vuosilta 1973 ja 1975, jotka hän julkaisi 1976 kirjana (‘Paul McCartney In His Own Words’), kuuluu niin ikään yhteen parhaimmista haastattelukirjoista.

Nostan vielä esiin kaksi merkittävää haastattelukirjaa: amerikkalaisen rocklehti ’Rolling Stone’n toimittajien etupäässä John Lennonin haastatteluja sisältävä (haastattelut vuosilta 1968-1980) kirja nimeltään ’The Ballad of John and Yoko’, joka julkaistiin 1982 ja jonka Jonathan Cott ja Christine Doudna toimittivat sekä David Pritchardin ja Alan Lysaghtin toimittama ‘The Beatles – An Oral History’ (1998). Kolmanneksi kommentoin lyhyesti tuotteliaan toimittaja Geoffrey Giulianon monia haastattelukirjoja. Giulianon kirjoihin on syytä suhtautua varauksella ja kriittisesti, koska hän on erikoistunut haastattelemaan ihmisiä, jotka ovat vain satunnaisesti ja varsin lyhyen ajan tavanneet Beatlesin jäseniä (esim. Paul McCartneyn Wings-yhtyeen jäsenten vaimot tai sessiomuusikko, joka on vieraillut vain yhden soolon ajan jossakin produktiossa jne.). Giulianon kirjoista löytyy paljon mielenkiintoistakin luettavaa, mutta niiden löytämisessä täytyy nähdä vähän vaivaa – lisäksi hänen toimittamiaan kirjoja leimaa paikoitellen pieni skandaalihakuisuus. Giulianon tuotannon parhaimmasta päästä mainittakoon ‘The Lost Beatles Interviews’ (1994) sekä yhdessä Vrnda Giulianon kanssa toimittamat ‘Things We Said Today – Conversations With The Beatles’ (1998) ja ‘Glass Onion – The Beatles in their own words’ (1999).

Spesifiin teemoihin liittyvät kirjat

Mark Lewisohnin klassikkokirjat (eli ’The Beatles Live!’, ’The Complete Beatles Recording Sessions’ ja ‘The Complete Beatles Chronicle’) innoittivat runsaasti myös akateemista Beatles-tutkimusta ja muuta tieteellisempää kirjoittamista. Suurelle osalle näistä tieteellisemmistä julkaisuista on tunnusomaista se, että niissä on keskitytty usein johonkin yhteen teemaan todella perusteellisesti ja niiden kirjoittaminen on vaatinut useamman vuoden uutteran tutkimustyön. Viimeisen 15 vuoden aikana tällaisia varsin yksityiskohtaisia ja merkittäviä julkaisuja on tullut jokseenkin joka vuonna. Ensimmäinen Lewisohnin jälkeinen perusteellinen teos oli mielestäni jo musiikkianalyyttiset kirjoitukset ja kirjat -kappaleen yhteydessä mainittu vuonna 1994 julkaistu Ian MacDonaldin ‘Revolution in the Head – The Beatles’ Records and the Sixties’.

MacDonaldin teoksen ohella 1990-luvulla ilmestyivät seuraavat merkittävät ja uraauurtavat teokset: ruotsalaisen H.O. Gottfridssonin ‘The Beatles: From Cavern to Star-Club’ (1997), joka kattaa perusteellisemmin kuin  mikään muu teos Beatlesin alkuhistorian vuosilta 1957-1962 (Beatles-nimihän tuli toki vasta kesällä 1960; sitä ennen John Lennonin johtama yhtye tunnetusti esiintyi monella nimellä – ks. linkki nimihistoriasta). Seuraavana vuonna (1998)  ilmestyi sitten saksalaisen  K.K. Engelhardtin ‘Beatles Undercover’, joka listaa erinomaisen tarkasti Beatlesin jäsenten musiikilliset sivuprojektit (siis kaikki muut kuin Beatlesiin liittyvät) eli esim. millä levyillä he olivat vierailevina soittajina, säveltäjinä, tuottajina tai sovittajina jne. Vuosikymmenen lopulla (1999) ilmestyi sitten erittäin kattavat musiikilliset analyysit sisältävä amerikkalaisen Michiganin yliopiston musiikin teorian professori Walter Everettin ensimmäinen osa ‘Beatlesit muusikkoina’ -kirjoista eli ‘The Beatles as Musicians. Revolver Through the Anthology’ kuuluisan Oxford University Pressin kustantamana – tätä kirjaa käsittelin tarkemmin jo aikaisemmassa musiikkianalyyttiset kirjoitukset ja kirjat -kappaleessa. Everettin kirjan toinen osa ilmestyi sitten kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2001 (‘The Beatles as Musicians. ‘The Quarry Men through Rubber Soul’).

Tällä vuosikymmenellä johonkin spesifiin teemaan keskittyvistä merkittävistä ja upeista teoksista poimin kolme esimerkkiä. Vuonna 2001 ilmestyi amerikkalaisen Andy Babiukin ‘Beatles Gear – All the Fab Four’s Instruments, from Stage to Studio’. Kyseessä on neljän vuoden intensiivisen työn tulos, jossa on esitelty erittäin havainnollisesti, seikkaperäisesti ja loistavin kuvin kaikki tiedossa olevat Beatlesin käyttämät soittimet. Ja niitähän riitti – Beatleshan oli tunnetusti rokin historiassa yksi eniten uusia soundillisia ilmaisuja etsinyt ja toki myös käyttänyt yhtye. Lähes kuusi vuotta sitten ilmestyi amerikkalaisen Dominic Pedlerin mittava ‘The Songwriting Secrets of The Beatles’, joka analysoi Beatles-kappaleet varsin seikkaperäisesti erityisen monelta musiikilliselta kannalta (tätä kirjaa käsittelin tarkemmin jo aikaisemmassa musiikkianalyyttiset kirjoitukset ja kirjat -kappaleen yhteydessä). Kolme vuotta sitten (2006) ilmestyi sitten nk. lopullinen kirja siitä, miten Beatlesin kappaleet on teknisesti äänitetty, kun amerikkalaiset Kevin Ryanin ja Brian Kehewin julkaisivat 540-sivuisen yli 500 kuvaa ja piirrosta sisältäneen ’Recording the Beatles – The Studio Equipment and Techniques Used to Create Their Classic Albums’ -kirjan. Enpä ole juuri mitään kirjaa nähnyt kehuttavan niin paljon kuin tätä. Itse huippututkija Mark Lewisohnkin on todennut siitä seuraavasti: ”A masterclass of scholarship, a definitive work” eli vapaasti suomennuttuna ”aivan mestariluokan teos”.

Yhteiskunnalliset ja filosofiset kirjat

Yhden suuren ja mielenkiintoisen joukon Beatles-kirjoja muodostavat erilaiset yhteiskunnalliset ja filosofiset teokset. Niille on tunnusomaista se, että useimmat niistä tulevat akateemisesta maailmasta, ja julkaisut ovat usein monen kirjoittajan artikkelikokoelmia. Varsinkin amerikkalaisten ja englantilaisten yliopistojen historian ja kirjallisuuden laitoksien tutkijat (joukossa paljon professoreita) ovat kunnostautuneet tällaisten kokoelmien kirjoittajina ja editoijina. Esimerkkeinä parhaimmasta päästä näitä artikkelikokoelmajulkaisuja ovat mm. englantilaisen Ian Inglisin toimittama ‘The Beatles, Popular Music and Society’ (2000) ja amerikkalaisen Mike Evansin toimittama ‘The Beatles Literary Anthology’ (2004) sekä varsinkin Kenneth Womack ja Todd F. Davisin toimittama vuonna 2006 ilmestynyt ‘Reading the Beatles. Cultural Studies,Literary Criticism, and the Fab Four ‘. Viimeksimainitussa on monta erityisen ansiokasta artikkelia tunnetuilta populaarimusiikin tutkijoilta (jotka tunnetaan erityisesti myös Beatles-tutkijoina), kuten esimerkiksi Walter Everettiltä, Russell Reisingilta ja Sheila Whitleylta. Beatlesin yksittäisistä jäsenistä kirjoitetuista kokoelmista parhaimmasta päästä on eittämättä Elisabeth Thomsonin ja David Gutmanin toimittama laaja ’The Lennon Companion – Twenty-five Years of Comment’ (1988), joka julkaistiin uudestaan 1996 hieman uusitulla nimellä ‘The John Lennon Companion – Four Decades of Commentary’.

Missourin Columbian yliopiston romaanisten kielten professori Henry W. Sullivanin teos ‘The Beatles with Lacan – Rock’n’roll as Requem for the Modern Age’ (1995) on mitä todennäköisimmin pisimmälle viety psykoanalyyttisen lähestymistavan kautta kirjoitettu teos Beatlesista mitä tähän mennessä on julkaistu (varsinkin Johnista ja Paulista on pitkiä analyyseja). Sulliwan lähestyy aihetta ranskalaisen psykoanalyysin uranuurtajan Jacques Lacanin teorioiden kautta varsin mielenkiintoisella ja havainnollisella tavalla. Jos Lacanin teoriat eivät ole tuttuja, niin kirjan lopussa on tiivistetty ja selkeä 12-sivuinen Glossary eli sanasto Lacanin teorioitten keskeisimmistä käsitteistä. Muutaman asteen keveämpää ja populaarimpaa, mutta silti mielenkiintoista filosofista kirjallisuutta edustaa 2001 julkaistu Larry Langen ‘The Beatles Way – Fab Wisdom for Everyday Life’. Lopuksi mainitsen vielä Steve Turnerin 2006 ilmestyneen ‘The Gospel according to the Beatles’ eli ‘Evankeliumi Beatlesin mukaan’, jossa painopiste on yhtyeen jäsenten maailmankatsomuksellisissa ja uskonnollisissa taustoissa ja vaiheissa sekä yhtyeen tuotannon sanomassa. Kirja suomennettiin viime vuonna ja sen nimen annossa ei (valitettavasti) onnistuttu kovinkaan hyvin: ‘The Beatles ja usko rakkauteen’. Kirjassa on kuitenkin melko paljon oivallisia uusia näkökulmia, mutta on valitettavaa, että kirjaan on livahtanut muutamia asiavirheitä yhtyeen vaiheista: nämä lipsut laskevat kirjan arvoa ja vievät siltä uskottavuutta (esim. suomennoksen s. 194: “Magical Mystery Tour -elokuva julkaistiin ennen kuin ‘Sgt. Pepper’ ilmestyi ja ennen kuin rakkauden kesä alkoi – näinhän ei asia toki ollut, vaan päinvastoin: ‘Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band’ julkaistiin 1.6.1967 ja tv-elokuva ‘Magical Mystery Tour’in ensi-ilta oli vasta 26.12.1967).

Yhtyeen jäsenten omat kirjat sekä heistä tehdyt biografit

Yhtyeen jäsenten kirjallinen tuotanto alkoi jo niinkin varhain kuin 1964, kun John Lennon julkaisi ensimmäisen tarina- ja piirroskirjansa nimeltään ‘In his own Write’. Koska elettiin Beatlemanian kuuminta kautta, niin eipä aikaakaan kun tämä vapaalla assosiaatiolla sekä pitkälti improvisoimalla ja nopeasti tehty kirja oli kirjamyynnin bestseller-listan kärjessä. Vuoden päästä (1965) seurasi  toinen saman kategorian kirja nimeltään ‘A Spaniard in the Works’, joka sekin oli melkoinen myyntimenestys. Elinaikanaan Lennon ei enää julkaissut omia kirjoja, mutta Lennonin kuoleman (1980) jälkeen leskeksi jäänyt Yoko Ono salli julkaistavan seuraavat teokset: Skywriting by Word of Mouth (1986), Ai: Japan Through John Lennon’s Eyes: A Personal Sketchbook (1992) ja Real Love: The Drawings for Sean (1999). Kaksi viimeksimainittua ovat lähestulkoon pelkästään nk. piirroskirjoja.

Paul McCartney ei varsinaisesti julkaissut koskaan omaa tulkintaansa Beatlesin historiasta, mutta lähes sellaisena voidaan kuitenkin pitää englantilaisen toimittaja (ja Beatlesin sisäpiiriinkin jonkin aikaa kuuluneen) Barry Milesin läheisessä yhteistyössä Paulin kanssa kirjoitettua teosta ‘Paul McCartney – Many Years From Now’. Tämä 1997 julkaistu mittava teos pohjautui Milesin useisiin Paulin haastatteluihin, ja materiaalia kirjaa varten kertyi Milesin mukaan jopa satoja tunteja. Kirjan takakannessa Paul sanookin selkeästi, että ko. kirja on hänen muistelmansa tapahtuneesta:“I’ll give you it as I remember it… a sequence of things that did happen within a period. So, it’s my recollection of then…”. Kirja myös julkaistiin suomeksi Jalavan kustantamana 2002 – kirjan käännös on muuten OK, mutta valitettavasti suomentaja ei ollut musiikin asiantuntija (eikä Jalava hoksannut sellaista oikolukuunkaan palkata), ja niinpä tekstiin jäi todella koomisia käännösvirheitä: esim. intialainen tamboura-soitin on käännetty surinasoittimeksi ja muotorakenteeseen kuuluva middle eight suoraviivaisesti ‘keskikahdeksikoksi’, jota termiä ei suomenkielisessä musiikkiterminologiassa ole ollenkaan. George Harrisonin omalla muistelmakirjalla on varsin samanlainen tausta kuin Paulin vastaavalla. Hän tosin kirjoitti sen itse, mutta kirjan editoinnissa auttoi kokenut toimittaja ja Beatlesin sisäpiiriin kuulunut Derek Taylor. Kirja on nimeltään ‘I Me Mine’ Harrisonin ‘Let It Be’ -albumilta (1970) löytyvän Harrisonin kappaleen mukaan, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran 1980 (tosin ensimmäinen julkaisu oli varsinainen Deluxe-julkaisu, jonka määrä oli vain 2000: kirja oli erittäin kallis ja nahkakantinen, ja kaikissa oli mukana mm. Georgen omakätinen nimikirjoitus – markoissa hinta oli n. 2000 eli eipä sitä kukaan tavallinen Beatles-fani pystynyt vuonna 1980 ostamaan). Onneksi siitä julkaistiin sitten ns. kansanpainoskin vähän myöhemmin. Niin Paulin ‘Many Years From Now’ kuin Georgen ‘I Me Mine’ kuuluvat Beatles-historioiden kärkikaartiin: ei vähiten siksi, että yhtyeen jäsenten oma ääni kuuluu niissä erityisen hyvin.

Ringo Starr ei ole julkaissut omalla nimellään muistelmiaan, mutta edustavin ja laajin Ringo-kirja on alunperin 1996 julkaistu Alan Claysonin ‘Ringo Starr: Staright Man Or Joker?’ Clayson julkaisi kirjan päivitettynä uudelleen vuonna 2003, mutta tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi nimellä ‘Ringo Starr’.

Vuonna 2000 ilmestyi sitten massiivinen (ja fyysisesti varsin painava) ‘Beatles Anthology by the Beatles’ -kirja, joka takakannen tekstin mukaan on Beatlesin jäsenten oma kertomus yhtyeen historiasta, eli “The Beatles’ story told for the first time in their own words and pictures”, niin kuin takannessa lukee. Kirja liittyy nimensä mukaisesti tiiviisti 1990-luvun puolivälin suureen tv- ja videoprojektiin eli nk. Anthology-sarjaan, joka sai suuren huomion maailmalla 1995-1996, kun se ensimmäisen kerran esitettiin maailmanlaajuisesti. Anthology-kirjassa on itse asiassa kirjallisessa muodossa suuri osa videomateriaalin haastatteluista, jotka tehtiin yhtyeen elossa olevien jäsenten kanssa eri puolella maailmaa vuosina 1992-1994. Toki tässä varsin ansiokkaassa kirjassa on paljon muutakin kuin pelkästään nämä sinänsä mittavat haastattelut, ja varsinkin yhdessä asiassa kirja on mitä upein: missään muussa julkaisussa ei ole niin paljon loistavia ja ennennäkemättömiä kuvia kuin tässä Anthology-kirjassa. Tämä on varsin ymmärrettävää, koska tähän julkaisuun yhtyeen jäsenet halusivat satsata ja luovuttivatkin julkaistavaksi suuren joukon omien yksityisten valokuvakokoelmiensa helmiä. Kirjan toimitti haastattelujen pohjalta Genesis Puplicationsin nelijäseninen toimittajaryhmä (nk. Editiorial Team), mutta aivan keskeinen osuus oli Beatlesin lähipiiriin kuuluneella kokeneella toimittajalla Derek Taylorilla, joka konsultoi tiiviisti koko Anthology-projektia aina kuolemaansa 1997 saakka. Taylor kirjoitti mm. ansiokkaat tiivistelmät jokaiseen Anthology-videoon. Anthology-kirjassa on kuitenkin harrastettu jonkin verran karsintaa siitä, kenen ääni saa teoksessa kuulua eli kirjasta jätettiin tietoisesti pois esim. kaikkien vaimojen ja avopuolisoiden kommentit tapahtuneesta (eli Yoko Onon sen paremmin kuin Cynthia Lennonin, Jane Asherin, Linda McCartneyn, Pattie Boydin, Olivia Harrisonin tai Maureen Starkeyn kommentteja ei kirjasta löydy). Beatlesin jäsenten ohella äänessä ovat pelkästään George Martin, Derek Taylor ja Neill Aspinall muutamaa satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta.

John Lennonista on saatavilla monen monta biografiaa: edustavimmat, analyyttisimmat ja laajimmat niistä ovat vuosilta 1984, 2003 ja 2008. 1980-luvulla ilmestyi englantilaisen kirjailijan ja kuuluisan musiikkilehti Melody Makerin perustaja Ray Colemanin 2-osainen teos ‘John Winston Lennon Vol. 1’ ja ‘John Ono Lennon Vol. 2 ‘. Colemanin teos uudelleenjulkaistiin vielä neljä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta tällä kertaa uudella nimellä ja yksiosaisena: ‘Lennon, The Definitive Biography’. Vuonna 2003 ilmestyi seuraava ansiokas biografi Lennonista, kun tunnetun amerikkalaisen rocklehti Rolling Stonen editori James Henke julkaisi näyttävän ‘Lennon Legend: An Illustrated Life of John Lennon’ -kirjansa. Tämän teoksen erikoisuutena on 40 irrotettavaa faksimilekopiota Lennonin uran monista käännekohdista ja huippuhetkistä. Faksimilien joukossa on mm. Johnin käsinkirjoitettuja laulujen lyriikoita, piirroksia ja henkilökohtaisia dokumentteja – eli tätä teosta ei olisi voitu tehdä ilman hyvää yhteistyötä Yoko Onon kanssa. Kirjan teksti on sujuvaa ja asiantuntevaa (vaikka itse tekstiä ei tässä kirjassa niin paljon olekaan, johtuen juuri suuresta määrästä historiallisia faksimiledokumentteja). Kirjan mukana on vielä lisäbonuksena varsin mielenkiintoinen ennenjulkaisematon CD, jossa on noin tunnin verran koottuna John Lennonin haastatteluita sekä ‘Imagine’-kappaleen live-esitys.

Kolmas merkittävä biografi John Lennonista ilmestyi viime vuonna, kun englantilainen elämänkertakirjoittaja, journalisti ja Beatlesin historiasta jo 1981 ‘Shout’-nimisen kirjan kirjoittanut Philip Norman tarttui pitkän tauon jälkeen Beatles-aiheeseen (edellinen aiheeseen liittyvä kirja vuodelta 1990: ‘Days in the life: John Lennon Remembered’). Hänen massiivisella 850-sivuisella teoksellaan on lyhyt ja ytimekäs nimi: ‘John Lennon – The Life’. Norman teki biografiaa päätoimisesti kaksi vuotta ja haastatteli kirjaansa varten suuren joukon Lennonin lähipiirin henkilöitä. Kahdessa suhteessa Normanin tuore Lennon-kirja on pisimmälle menevin selvitys John Lennonin urassa: missään muualla ei ole selvitetty Lennonien esihistoriaa eikä Lennonin 1970-vaiheita niin seikkaperäisesti kuin tässä Normanin The Life -teoksessa. Esihistorian vaiheista Norman kirjoittaa lähes sata sivua ennen kuin päästään vielä edes Quarry Menin perustamiseen (John Lennonin johtama skifflebändi 1956-1959). Lennonin 1970-luvun vaiheista Norman puolestaan kirjoittaa lähes 300 sivua. Normanin kirjassa on siten paljon uutta tietoa, mutta silloin tällöin on tekstiin lipsunut myös muutamia pieniä epätarkkuuksia, mutta onneksi niitä on vähän ja ne ovat merkitykseltäänkin vähäisiä. Kaiken kaikkiaan teksti on sujuvaa ja rehellistä sekä hyvin Lennonin uran vaiheet kartoittavaa. Norman on kirjoittanut oivallisia elämänkertoja myös muista rockartisteista: Beatlesin ja Lennonin lisäksi hän on julkaissut kirjat Rolling Stonesista, Buddy Hollysta ja Elton Johnista.

Jonkun sisäpiiriläisen muistelmat

Tämän kategorian kirjat jakautuvat selkeästi kahteen osaan: musiikki- ammattilaisten muistelmat ja muiden sisäpiiriläisten muistelmat. Ensimmäisestä kategoriasta merkittävimmät ovat ilman muuta kaksi George Martinin kirjaa sekä yhtyeen luottoäänittäjä Geoffrey Emerickin muistelmat. Lähes koko Beatlesin uran ajan tuottajana toimineen George Martinin ensimmäinen kirja ei ole pelkästään muistelmat työskentelystä Beatlesin kanssa, vaan pikemmin kirja Martinin koko siihenastisesta urasta, joka alkoi jo aivan 1950-luvun alussa. Joka tapauksessa tässä nimellä ’All You Need Is Ears’ ja vuonna 1979 julkaistussa kirjassa on kuitenkin Beatlesilla varsin merkittävä osuus. Martinilla oli kirjan työstämisessä apunaan Jeremy Hornsby. Mitä tulee siihen, että George Martin ei ollutkaan aivan kaikkien Beatles-levyjen tuottaja, niin ne pienet poikkeukset olivat vuoden 1968 ’White Album’, jonka aikana Martin oli poissa äänityksistä lähes 1,5 kuukautta ja toinen poikkeus oli vuonna 1970 julkaistu ’Let It Be’, jonka  lopullisen version tuotti amerikkalainen Phil Spector – tästä levystä on Martin jälkeenpäin osuvasti todennut: ”produced by George Martin, overproduced by Phil Spector” eli ”tuottanut George Martin, mutta ylituottanut Phil Spector”. Vuonna 1994 ilmestyi sitten Martinin toinen kirja, varsin ansiokas teos ’Sgt. Pepper’ -albumin tekemisestä yhdessä William Pearsonin kanssa, ‘Summer of Love – The Making of Sgt. Pepper ‘.

Kolme vuotta sitten vuonna 2006 ilmestyi yhtyeen pitkäaikaisen äänittäjä Geoff Emerickin yhdessä Howard Masseyn kanssa kijoitettu ‘Here, There and Everywhere. My Life Recording the Music of the Beatles’. Geoff Emerick oli vasta 19-vuotias keväällä 1966, kun George Martin kutsui hänet äänittämään Beatlesin uutta albumia, ‘Revolver’ia: ensimmäinen kappale oli ei enempää eikä vähempää kuin ‘Tomorrow Never Knows’, missä olisi riittänyt valtavasti haasteita myös kokeneemmallekin äänittäjälle kaikkine väärinpäin äänitettyine kitaraluuppeineen, mikä vuonna 1966 oli varsin ennenkuulumatonta ja uraauurtavaa. Emerickin kirjassa on todella paljon uutta tietoa Beatlesin studiotyöskentelystä, ja Emerick on onnistunut kirjaamaan niin äänityksen tekniset innovaatiot kuin yhtyeen väliset suhteet ja työskentelytavat erinomaisen kiinnostavasti kirjaansa. Yhtyeen ex-jäsenistä maininnanarvoisen muistelmakirjan julkaisi 1985 Pete Best, joka oli yhtyeen rumpalina jotakuinkin päivälleen tasan kaksi vuotta: elokuusta 1960 elokuuhun 1962. Best kirjoitti muistelmansa yhdessä Patrick Doncasterin kanssa ja nimesi sen lyhyesti: ‘BEATLE! The Pete Best Story’. Myös Quarry Menin urasta on kirjoitettu muistelmat, kun skiffle-bändi Quarry Menin pitkäaikaisin ‘teelaatikkobasisti’ Len Garry julkaisi omat muistelmansa 1997 nimellä ‘John, Paul and me. Before the Beatles’.

Muiden kuin musiikin sisäpiiriläisten kirjoista ensimmäisenä ilmestyi vuonna  1978 John Lennonin ensimmäisen vaimon Cynthia Lennonin muistelmat nimeltään ’A Twist of Lennon’, joka julkaistiin uudelleeneditoituna 1990. Kirjassa on kohtuullisen sujuvasti kuvattu sitä miltä Beatles-maailma näytti läheisen sivustaseuraajan silmin, ja siinä on toki paljon sellaista arkipäivän tietoutta mitä ei muualta löydy. Cynthia Lennon jatkoi vielä Beatles-muisteloaan toisella julkaisullaan, kun 2006 häneltä ilmestyi monin verroin laajempi kirja kuin edellinen 1970-luvun julkaisu – muistelma oli tällä kertaa nimetty varsin ytimekkäästi vain yhdellä sanalla: ’John’. Beatlesin jäsenten vaimoista tai ex-vaimoista vain George Harrisonin ensimmäinen vaimo Pattie Boyd on varsinaisesti julkaissut muistelmansa. Hänen muistelmansa ilmestyivät kuitenkin varsin myöhään itse tapahtumista eli vasta kaksi vuotta sitten (2007) ilmestyi yhdessä Penny Junorin kanssa kirjoitettu kirja nimellä ’Wonderful Tonight: George Harrison, Eric Clapton, and Me.’

Paul McCartneyn ensimmäinen vaimo Linda McCartney, jonka kanssa Paul oli naimisissa aina Lindan kuolemaan 1998 saakka kaikkiaan 29 vuotta, julkaisi myös kirjoja, mutta nämä eivät olleet muistelmia Beatles-ajoilta, vaan valokuva- tai kokkauskirjoja. Linda oli tunnettu valokuvaaja jo ennen kuin hän tapasi Paulin 1967 ja oli saavuttanut jo melkoisen vankan aseman rocktähtien hovikuvaajana, etupäässä näistä kuuluisien rockmuusikoiden 1960-luvun loppupuolen sessioista  hänen valokuvakirjansa koostuivat. Tunnetuimmat näistä ovat ’Linda’s Pictures: A Collection of Photographs ‘(1978) ja ’Linda McCartney’s Sixties: Portrait of an Era’ (1992). Valokuvauksen ohella Linda McCartney saavutti mainetta myös vegetaaristen ruokien oivallisena kokkina ja myös tästä aiheesta Linda julkaisi kirjoja: tunnetuimmat olivat nimeltään ‘Linda Mccartney’s Home Cooking’ (1992) ja vain vähän hänen kuolemansa jälkeen postuumisti julkaistu ’Linda McCartney on Tour: Over 200 Meat-Free Dishes from Around the World’ (1998).

Beatlesin tai jonkun yhtyeen jäsenen vaiheita on kirjannut ja muistellut myös iso joukko muita lähipiiriläisiä, esim. Pete Shotton, joka oli John Lennonin paras koulukaveri Quarry Bankin koulun ajalta 1950-luvun alussa ja toisena esimerkkinä vaikkapa Julia Baird, joka oli Johnin seitsemän vuotta nuorempi sisarpuoli. Julia Baird on julkaissut jopa kaksi kirjaa Johnista: ‘John Lennon, My Brother’ vuodelta 1988, joka oli yhdessä Geoffrey Giulianon kanssa kirjoitettu. Toisen kirjan Julia kirjoitti yksin, ja tämä teos ilmestyi 2007 nimellä ‘Imagine This – Growing up with my brother John Lennon’. Pete Shottonin kirjoitusapuna oli tunnettu toimittaja Nicholas Schaffner, ja Shottonin muistelma ilmestyi 1983 nimellä ‘John Lennon In My Life’. Nicholas Schaffner oli julkaissut aikaisemmin varsin ansiokkaan biografin Beatlesista nimeltään ’The Beatles Forever ’ jo niinkin varhain kuin 1977.

Yhtyeen manageri Brian Epstein kirjoitti jo niinkin varhain kuin 1964 omaelämäkerran vaikkei ollut täyttänyt vielä edes 30 vuotta (hän oli 29 kun kirja ilmestyi). Kirja keskittyi varsin suurelta osin Beatlesin uran alkuun ja varsinkin juuri tapahtuneeseen Amerikan valloitukseen. Epstein nimesi teoksensa osuvasti ‘A Cellarful Of Noise’, millä hän viittasi Liverpoolin legendaariseen Cavern-klubiin, missä Beatles esiintyi 1961-63 lähes 300 kertaa ja missä Brian Epstein näki ensimmäistä kertaa elämässään Beatlesin esiintyvän (marraskuussa 1961). Kirja myytiin nopeasti loppuun, ja uusintapainosta saatiin odottaa aina 1990-luvun loppupuolelle saakka. Uudelleenjulkaisuun oli lisätty Martin Lewisen 45-sivuinen johdanto Brian Epsteinista sekä George Martinin  esipuhe. Brian Epsteinista ilmestyi 1989 myös huomattavasti kattavampi elämäkerta, kun ansioitunut elämänkertojen kirjoittaja Ray Coleman julkaisi hänestä kirjan nimellä ‘Brian Epstein: The Man Who Made The Beatles’.

Beatlesin lähipiirin muistelmista mainitsen vielä Peter Brownin ja Alistair Taylorin ja Andrew Yulen tekemän Richard Lesterin elämänkerran. Brown ja Taylor toimivat yhtyeen managerin Brian Epsteinin henkilökohtaisina assistentteina 1960-luvulla ja Brianin kuoleman jälkeen (1967) olivat keskeisissä rooleissa Beatlesin uuden yhtiön Apple Corpsin työntekijöinä. Peter Brownin yhdessä Stephen Gainesin kanssa kirjoittama ja 1983 julkaistu teoksen nimi on ’The Love You Make: An Insider’s Story of The Beatles’. Tämä oli ensimmäinen Beatles-biografi, joka aiheutti melkoisen skandaalin julkaisuvuonaan. Huolimatta selkeistä ansioistaan ja muutamista tiedoista, mitä ei muualta ole saatavissa, kirjassa oli paikoitellen aikamoisen negatiivinen ja skandaalihakuinen sävy, josta varsinkaan Paul McCartney ei ollenkaan pitänyt. Paul kiirehti jopa antamaan lehdistötiedotteen kirjasta, jonka sisältö oli lyhyesti: ”Brownin kirja on roskaa”. Kerrotaankin, että Paul oli kirjan luettuaan polttanut sen takassa. Epsteinin originaalin assistentin Alistair Taylorin viimeisessä julkaisussa (2003) on vähän samaa vikaa: Taylorin mielestä skandaalipaljastukset ryydittävät kirjan myyntiä ja niinpä Taylor antoi nimeksikin kirjalleen tabloidimaisesti: ‘A Secret History, an Inside Account of The Beatles’ Rise and Fall’ eli vapaasti suomennettuna ‘Beatlesin salainen historia – sisäpiiriläisen tilitys Beatlesin noususta ja tuhosta’. Taylorin aikaisempi julkaisu ja yhdessä Martin Robertsin kanssa kirjoitettu ’Yesterday: The Beatles Remembered’ (1988) oli tässä suhteessa moitteeton. Kirja julkaistiin 1991 uudelleen, mutta tällä kertaa uudelleen otsikoituna: ’Yesterday: My Life With the Beatles’.

Beatles teki elokuvaohjaaja Richard Lesterin kanssa vuosina 1964 ja 1965 kaksi kokoillan elokuvaa, ja näistä projekteista Lester kertoo Andrew Yulen kirjoittamassa Lesterin elämäkerrassa. Kirja julkaistiin 1995 nimellä ’Richard Lester and the Beatles. A complete biography of the man who directed a Hard Days Night and Help’, kirjaan esipuheen kirjoitti itse Paul McCartney. Lopuksi nostan esiin vielä kaksi John Lennonin palkkaamien henkilökohtaisten assistenttien muistelmaa: ensimmäinen niistä on Anthony Fawcettin kirjoittama ‘John Lennon – One Day at a Time’, joka ilmestyi 1976 (Fawcett oli Lennonin avustajana kaikkiaan kaksi vuotta 1968-1970). Toinen henkilökohtaisen assistentin julkaisema muistelma oli Frederic Seamanin ‘The Last Days of John Lennon – A Personal Memoir’, joka julkaistiin 1991. Seaman oli Lennonin avustajana hänen elämänsä 20 viimeistä kuukautta eli huhtikuusta 1979 joulukuuhun 1980. Sekä Fawcettin että Seamanin kirjoissa on paljon hyvinkin henkilökohtaisia asioita Johnin (ja toki myös Yoko Ononkin) elämästä – paikoitellen varsinkin Seamanin kirjassa lähestytään jo salaisuuksien ja varsin intiimien asioiden kohdalla skandaalintapaisiakin paljastuksia. Seamanin kirjan pyrkimyksenä on kuitenkin olla varsin rehellinen kuvaus Lennonin kahdesta viimeisestä vuodesta, ja yhdessä tuoreen Philip Normanin Lennon-biografin kanssa Seamanin kirja antaakin eniten tietoa Lennonin 1970-luvun lopun vaiheista. Sekä Fawcettin että Seamanin kirjassa on paljon uniikkeja valokuvia, joita ei ole missään muualla julkaistu.

Beatles-kirjallisuuden tulevaisuudesta

Huolimatta jo yli 3000 Beatles-aiheisesta kirjasta, niin mitään merkkejä julkaisujen hiipumisesta ei näytä olevan – pikemminkin päinvastoin. Klikkaus netin suurimman kirjakaupan sivuille eli Amazoniin paljastaa, että pelkästään vielä tälle vuodelle on tulossa Englanninkin Amazonin kautta myyntiin yli 20 uutta Beatles-kirjaa. Ja julkaisupäivämääriä on määritelty jopa niinkin kauas kuin joulukuu 2010.

Lähitulevaisuuden merkittävin julkaisu tulee olemaan eittämättä tunnetuimman Beatles-historijoitsija Mark Lewisohnin jättihanke eli massiivinen kolmiosainen nk. lopullinen Beatles-biografia, jonka tekemisestä Lewisohn teki jo viisi vuotta sitten (vuonna 2004) 1,2 miljoonan punnan sopimuksen kustannusyhtiöiden ankaran tarjouskilpailun päätteeksi Little & Brown -kustantamon kanssa. Ko. firma on osa Time Warner –konsernia, ja kustannusoikeuksien kisan hävisi mm. Harry Potterin kustantaja Bloomsbury. Lewisohnin Beatles-biografia on todellinen suurhanke, jonka ensimmäisen osan piti alunperin ilmestyä jo viime vuonna, mutta jonka uusi ilmestymisvuosi olisi 2010 ja kolmannen osan ilmestymisvuoden pitäisi olla 2018 (alkuperäinen suunnitelma oli 2016…). Hanketta voidaan hyvällä syyllä verrata suureen suomalaiseen Sibelius-elämäkertaan, jonka julkaisi yksi maamme ansioituneimpia musiikinhistorian tutkijoita, Erik Tawastjerna 5-osaisena sarjana vuosina 1965-1988 nimellä ‘Jean Sibelius’. Tawastjernalta meni urakkaan 23 vuotta, ja Lewisohnilla todennäköisesti omaan urakkaansa n. 13 vuotta, sillä hän uutisoi aloittaneensa kirjoitus- ja tutkimustyön 2005 (ks. linkki tästä uutisoinnista: Lewisohn ja Beatles-elämäkerta). Tosin kun Lewisohnin ensimmäinen kirja (‘Beatles Live’) julkaistiin jo 1986, jota hän työsti pari vuotta, tulee vuonna 2018 Lewisohnille täyteen 34 vuotta ammattimaista Beatles-tutkimusta ja kirjoittamista! Epäilemättä maailmanennätys alallaan. Kun Lewisohnilta kysyttiin, miksi enää tarvitsee kirjoittaa elämäkertaa Beatlesista, vastaus oli selkeä ja perusteltu:  ”The Beatles story has been told very often but, in my view, rarely very well” … ”Someone needs to do a proper biography of the Beatles before it’s too late, because the Beatles story has never been told properly. Why? ”The standard of research is poor”, I’m writing a wide-ranging history and my aim is true: to explore and comprehend what happened in and around the Beatles. The whole extraordinary story needs to be fully recorded and it needs to be done now, while first-hand witnesses are still with us” … “To say the Beatles were just a pop group is like saying Mozart was only another composer, and Churchill just another politician, their impact was huge, and is still being felt today. We’re talking about the most important group of all time. They didn’t just change music, they changed society.” Eli sama vapaasti ja lyhentäen ja suomeksi: ”Beatlesin tarina on toki kerrottu hyvin usein, mutta vain harvoin erinomaisesti: jonkun on syytä kirjoittaa kunnollinen historia, koska tosiaan suurelta osin Beatles-tutkimus on ollut heikkoa. Beatles ansaitsee korkeat tieteelliset kriteerit kattavan elämäkerran, koska puhumme kaikkien aikojen tärkeimmästä yhtyeestä: Beatles ei ainoastaan muuttanut musiikkia, vaan myös yhteiskuntaa”.

Edellä mainitussa Lewisohnin lausunnossa kiteytyy se, miksi yhä vain ilmestyy uusia kirjoja Beatlesin tarinasta. Tärkein syy lienee todellakin siinä, että koska heidän musiikkinsa (ja monelta osin myös muutkin ilmiöt) ovat koskettaneet ja liikuttaneet niin valtavan paljon niin monia ihmisiä (ja monia sukupolviakin), että varsin monien ihmisten (puhumattakaan diehard-faneista) tiedonjano tuntuu olevan tämän aiheen ympärillä loputon. Yksikin uusi tiedonmurunen tai uusi hieman aikaisemmasta poikkeava näkökulma otetaan innolla vastaan. Kun heistä on tähän mennessä kirjoitettu esim. kirja minuutin tarkkuudella siitä päivästä, kun John ja Paul ensimmäistä kertaa tapasivat (6.7.1957) tai kun ’A Hard Days Night’in alkusoinnusta, joka kestää kolme sekuntia, on kirjoitettu 42-sivuinen tieteellinen artikkeli, niin eipä totisesti ole pelkoa siitä, etteikö erilaisia kirjojen ja artikkelien aiheita riitä vielä todella pitkäksi aikaa. Internetissä on tätä kirjoittaessa (20.4.2009) 53,5 miljoonaa sivua, joissa viitataan tavalla tai toisella Beatlesiin (eli tämä luku tulee, kun ’googlaa’ Beatlesin). Pelkkiä fanien ylläpitämiä, toisinaan ällistyttävän laajoja Beatles-sivujakin, on netissä kymmeniätuhansia. Ei ihme, jos Beatles-sivuilla surffatessa tulee melko nopeasti aikamoinen infoähky!

Myöskään akateemisen musiikintutkimuksen puolella ei ole merkkejä Beatles-tutkimuksen hiipumisesta (esim. 2008 pidettiin toinen maailmanlaajuinen Beatles-tutkijoiden konferenssi Puolassa, jossa yli 30 akateemista Beatles-tutkijaa ympäri maailmaa tapasivat – seuraavakin maailmanlaajuinen konferenssi tullee parin vuoden sisällä). Walter Everett aloittaa artikkelinsa Beatles-tutkimuksen tulevaisuudesta (’The Future of Beatles Research’ Beatlestudies 3:ssa vuodelta 2001) seuraavasti: ”[but] so rich are the Beatles’ contributions in these arenas, I’ve have no doubt that the careers of many music scholars can be filled for yet another forty years without exhausting what is fascinating about the subject” (Everett 2001, 25). Sama vapaasti suomennettuna: ”…mutta niin rikas on Beatlesin vaikutus musiikki- ja populaarikulttuuriin (~in these arenas..), että minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö monelle musiikintutkijalle riittäisi Beatles-ilmiössä tutkittavaa vielä seuraavaksi 40 vuodeksikin ilman kyllästymistä ja uupumista siihen, mikä on niin kiehtovaa tässä aiheessa”. Enpä itsekään voisi enempää olla samaa mieltä.