Muistanpa kun...

Beatlesit palauttivat rokin Amerikan nuorisolle

Beatlesien esikuvat ja innoittajat olivat amerikkalaisia: Elvis Presley, Chuck Berry, Buddy Holly, Little Richard, Larry Williams, Carl Perkins… Beatlesit antoivat aina selkeän tunnustuksen ihailemilleen amerikkalaismuusikoille, ja he myös versioivat näiden kappaleita levyillään omien sävellystensä lomassa. Kun Beatlesien ja heidän vanavedessään seuranneiden brittiyhtyeiden läpimurto tapahtui, rock-musiikin voimakeskus siirtyi Atlantin toiselle puolelle. Yhdysvalloissa puolestaan 50-luvulla tapahtunutta rock’n’rollin ja rhytm’n’bluesin läpimurtoa seurasi 60-luvun alussa nuorisomusiikin viihteellistymisen aalto: listoilla keikkuivat enimmäkseen mustien muusikoiden ja artistien alkuperäisversioita huomattavasti kesymmät valkoisten ja kaupallistettujen tulkitsijoiden esitykset. Rockin ja bluesin alkuperäiset tulkit saavuttivat tuohon aikaan Englannissa huomattavasti suurempaa arvostusta ja voimakkaampaa vastakaikua kuin kotimaassaan. Kun Beatlesit sitten ulottivat valloitusretkensä uudelle mantereelle, he ikään kuin palauttivat alkuperäisen ja energisen rockin Amerikan nuorisolle.

Vielä myöhemminkin yhdysvaltalaisten nuorten musiikinharrastajien perinnetietoisuus on useissa tapauksissa osoittautunut hämmästyttävän huteraksi. Seuraava kokemukseni on tietysti yksittäistapaus, mutta kuvaa tuota mentaliteettia kyllä laajemminkin.

Vierailimme elokuun lopussa 1975 ystävieni musiikkivaikuttaja K.W. Blomqvistin ja muusikko Kajde Westerlundin kanssa Nashvillessä Sheldon Kurland -nimisen klassisen viulistin kotona illallisella. Poikani Jukan kummitädin Marjaana Kivirannan pikkusisko Elina oli ollut perheessa vaihto-oppilaana vuoden verran 60-luvun lopussa. Kurlandit olivat muuttaneet Music Cityyn muutamaa vuotta aiemmin New Yorkista, jossa perheen isä toimi jossakin paikallisessa filharmoniassa konserttimestarina. Samoissa hommissa hän hääri myös Nashvillen studioissa, ja hänen nimensä löytyy lukemattomien albumien kansien muusikkolistoilta.

Kun hän sitten vieraili kesällä -70 vaimonsa kanssa tapaamassa Elinan perhettä, sain tilaisuuden haastatella miestä radio-ohjelmaani Kantrikotvaseen. Kun en tiennyt miehen taustasta tuossa vaiheessa vielä mitään, luulin että paikalle saapuu jostain Kentuckyn vuoristokylästä kotoisin oleva ’fiddle player’, eikä suinkaan juutalaista sukukuntaa oleva jenkkiläisen itärannikon korkeakulttuuria edustava hillitty herrasmies. Loppujen lopuksi hän tiesi kantrimusiikista paljon vähemmän kuin haastattelijansa!

Vaan palataanpa vuoden -75 illalliseen. Siinä kahvia juodessamme otin esiin paria viikkoa aiemmin Memphiksessä Charlie Feathersin kanssa tekemäni rockabilly-äänitteen Blue Moon of Kentucky/I’m Left, You’re Right, She’s Gone.  Kiersimme kelanauhan koneeseen ja kuuntelimme mitä suomalais-amerikkalaisin voimin olimme saaneet aikaan.

Kun Kentuckyn sinikuu sitten tulvi huoneeseen varsin primitiivisenä versiona (perinteiseen tyyliin kaiutettu laulu, sähkökitara, akustinen komppikitara ja pystybasso) hienojen hifilaitteiden ämyreistä, totesivat perheen teini-ikäiset, tytär ja poika, että tämähän kuulostaa aivan alkuaikojen Beatles-yhtyeeltä!

Tuolloin en voinut olla oikaisematta, K.W:n ankarasti säestäessä, että tämä musiikki on kyllä alun perin syntynyt vain parin sadan mailin päässä Memphisissä 50-luvulla kantrin ja rhytm’n’bluesin yhteensulautumana eikä suinkaan Englannin Liverpoolissa, kuten tunnutte luulevan!