Artikkeleita ja kirjoituksia

Allan Williams ja Bob Wooler – kaksi Liverpoolin dinosaurusta

Beatles-yhtyeen aktiivisimpien esiintymis- ja levytysvuosien aikana suuri yleisö tiesi nimeltä sen tärkeimpänä takapirukaksikkona manageri Brian Epsteinin sekä tuottaja George Martinin. Onkin varmaa, että ilman tuon parivaljakon vuonna 1962 puolivahingossa tapahtunutta ensimmäistä kohtaamista ja sitä seurannutta levytyssopimusta levy-yhtiö Parlophonen kanssa Beatlesista ei olisi kehittynyt sellaista ilmiötä kuin tapahtui – ei ainakaan samanlaisella vauhdilla.

Beatles oli ollut olemassa neljä vuotta ennen Parlophone-sopimuksen solmimista, alkuun muilla nimillä ja vuodesta 1960 Beatlesina. Yhtyeen jäsenet käyttivät aikansa ja energiansa soittamiseen ja laulamiseen, eikä heistä kukaan halunnut toimia tai pystynyt toimimaan keikkojen hankkijana ja promoottorina. Näihin toimintoihin oli kuitenkin sitä suurempi tarve mitä suuremmaksi yhtyeen suosio kasvoi Liverpoolissa ja kaupungin lähiympäristössä. Poikien onneksi apua löytyi, ja seuraavassa käsitellään kahta tärkeintä paikallista yhtyeen uran vauhdittajaa, joille historia ei ole aina antanut sitä arvostusta, joka heille kuuluisi.

Allan Williams, walesilaissukuinen vuonna 1930 syntynyt paikallisen show-elämän jokapaikanhöylä, tuli tekemisiin silloisten Beatles-jäsenten kanssa jo vuonna 1959 avattuaan Liverpoolin Slater Streetillä Jacaranda-nimisen kahvilan/musiikkiklubin. Alku ei ollut kunnianhimoisille musikanteille kovinkaan juhlava – soittokeikkoja kärttäneen yhtyeen Liverpoolin taidekoulua käyneet jäsenet John Lennon ja Stuart Sutcliffe saivat musisoinnin sijaan tehtäväkseen maalata klubin naisten WC:n seinät.

Vähitellen Allan Williams alkoi järjestää Beatlesille myös musiikillista toimintaa Liverpoolin vaatimattomimmissa keikkapaikoissa. Yhtyeen vaatimustaso ei ollut vielä kovinkaan korkea. Niinpä töiksi kelpasivat paremman puutteessa Allanin junailemat striptease-artistien esitysten taustamusiikin soittokeikat Upper Parliament Streetin hämärimmissä, savuisimmissa ja hikisimmissä strippiluolissa.

Allan Williamsin oleellisin osuus Beatles-historiassa keskittyi vuoteen 1960 hänen tavattuaan Lontoossa Bruno Koschmiderin, Hampurissa porno- ja musiikkibisneksessä häärivän entisen sirkusesiintyjän. Koschmider oli tuolloin jo tuonut brittiläisiä rock-muusikoita esiintymään Hampuriin, tunnetuimpana näistä Norwichista kotoisin olevan Tony Sheridanin, ja oli etsimässä klubeillensa uusia brittikykyjä. Allan onnistui myymään Koschmiderille idean Beatlesin palkkaamisesta, ja elokuussa 1960 yhtye kaikkine instrumentteineen matkasi meri- ja maateitse Hampuriin Allanin Austin-pikkubussilla. Tämä ensimmäinen Hampurin-vierailu kesti neljä kuukautta ja aloitti sen kantapään kautta käydyn musiikkikorkeakoulun, jonka tulokset alkoivat jalostua Abbey Roadin levytysstudiossa kahta vuotta myöhemmin.

Allan Williamsin managerinura Beatlesin kanssa ei ollut pitkäikäinen. Toiselle Hampurin-matkalleen keväällä 1961 yhtye hoiti keikkajärjestelyt itse ja kieltäytyi maksamasta Allanille hänelle kuulunutta 10 prosentin provisiota palkkioistaan. Allan ei ymmärrettävästikään pitänyt tästä, vaan lähetti yhtyeelle 20. huhtikuuta 1961 närkästyneen kirjeen, jolla sanoi irti yhteistyösopimuksensa sen kanssa. Hän myös uhkasi estää Beatlesilta esiintymiset muidenkin managerien ja promoottoreiden järjestämissä tilaisuuksissa. Toisin tunnetusti kävi. Epäilemättä Allanilta kaikkiaan kohtalokas ja kallis ylireagointi, mutta omalla tavallaan ymmärrettävä miehen tunnettua oikeutetusti tulleensa petetyksi. Aika paransi haavat, ja Beatles oli sittemmin vakituinen vieras Allanin Blue Angel -klubilla Seel Streetillä.
Ironista kyllä, Brian Epstein pyysi Allanilta neuvoja miettiessään oman Beatles-managerointinsa aloittamista. Allan ei kursaillut konsultoinnissaan: ”Don’t touch them with a fucking barge pole; they will let you down”, eli osapuilleen suomennettuna ”Älä saatana koske heihin puoshaallakaan, he retkuttavat sinutkin”. Epstein ei noudattanut saamaansa ohjetta, musiikkimaailman tulevaksi onneksi.

Allan Williamsin manageri-/promoottoriura Beatlesin kanssa päättyi melkein ennen alkamistaan. Se, että hän uskalsi esittää ideansa yhtyeen viemiseksi Hampuriin, nostaa hänet kuitenkin kaikkein tärkeimpien sen uraa edistäneiden varhaisten taustavoimien joukkoon. Allan, ”The man who gave the Beatles away”, jatkoi toimintaansa pienten musiikkiklubien vetäjänä, mutta nämä joutuivat yksi kerrallaan sulkemaan ovensa. Nykyään hänet voi vuosittain tavata Liverpoolin elokuisilla Beatles-festivaaleilla, pienen myyntipöytänsä takana tai paikallisissa pubeissa. Nostan hattuani sille, että 78-vuotias Allan on edelleen joukossamme, sen verran värikästä elämäntapaa hän on noudattanut kaikkina niinä kertoina, jolloin olen hänet tavannut. Todellinen kameleontti – läheisimmästä ystävästä hänen maineensa hyödyntämisestä syyttäväksi raivopääksi puolen tunnin sisällä. Kaikkiaan korvaamaton tuttavuus.

Vuonna 1926 syntynyt Bob Wooler työskenteli rautatievirkamiehenä, kun hän työpaikkansa ainoana magnetofonin omistajana päätyi järjestämään musiikin toimiston pikkujoulujuhliin vuonna 1956. Paikalla olleen Kingstrums-nimisen skiffle-yhtyeen jäsenet pyysivät myöhemmin Bobia nauhoittamaan heidän soittoaan, ja pikku hiljaa hän alkoi myös järjestää yhtyeelle keikkoja. Pikkusormi oli annettu pirulle, ja kun Allan Williams vuonna 1960 tarjosi Bob Woolerille Liverpooliin perustamansa Top Ten -klubin kuuluttajan paikkaa, Bob luopui rautatieläisurastaan ja siirtyi täysiaikaisesti musiikkibisnekseen. Alku ei ollut lupaava – Top Ten paloi hämärissä olosuhteissa vain viikon avajaistensa jälkeen. Bob oli työtön.

Beatles oli karkotettu Hampurista joulukuussa 1960, ja yhtyeen uran tulevaisuus oli vaakalaudalla. Bob Woolerista tuli tarkoittamattaan bändin uran ratkaiseva vauhdittaja. Saman kuun 27. päivänä hän järjesti ja juonsi Liverpoolin Litherland Town Hallissa Beatlesin ensimmäisen Hampurin jälkeisen keikan. Yhtye ei ollut vielä laajasti tunnettu kotikaupungissaan, mutta Litherlandin keikka muutti kaiken. Beatlesin suosio tuona iltana löi kaikki ennätykset, ja voidaan hyvällä syyllä sanoa, että paikallistasolla Beatlemania alkoi juuri tuona iltana.

Oleellisimman merkkinsä Bob Wooler löi Beatles-historiaan miehenä, jonka idean pohjalta yhtye pääsi liverpoolilaisnuorison suosikkipaikan, entisessä vihanneskellarissa sijainneen Cavern Clubin vakioesiintyjäksi. Cavern oli tuohon saakka ollut varsin jazz-painotteinen paikka eikä rock-yhtyeillä ollut juurikaan ollut sinne asiaa. Bob onnistui suostuttelemaan Cavernin omistajan Ray McFallin päästämään Beatlesin klubin lavalle 21. helmikuuta 1961. Menestys oli alusta alkaen valtava, ja yhtye esiintyi Cavernissa 1961-63 kaikkiaan 274 kertaa (ja Bobin kuuluttamana koko Liverpoolin alueella yli 400 kertaa). Yhtyeen maine alkoi tihkua Liverpoolin ulkopuoliseen Britanniaan, ja mahdollisuudet kansalliseen läpilyöntiin oli luotu. Cavernin 500 hengen yleisökapasiteetti kävi nopeasti riittämättömäksi, ja klubin viimeinen Beatles-keikka oli 3. elokuuta 1963. Liverpool oli vakituisena kotikaupunkina Beatlesille historiaa, ja Bob Woolerin kultamunia muninut hanhi oli karannut hänen käsistään.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että vuosien 1961-63 Cavern oli yhtä kuin Beatles, ja yhtyeen vierailujen loputtua klubi alkoi hitaasti mutta varmasti vaipua kohti unohdusta. Bob Wooler yritti pitää paikkaa pystyssä liverpoolilaisten ja vierailevien bändien avulla, mutta ero Beatles-päiviin oli liian suuri eivätkä toisen luokan kloonit saaneet yleisössä aikaan riittävää kiinnostusta. Bob kommentoi asiaa minulle haikeasti hymyillen vuonna 1991:

– Tilanne oli kaikille surullinen, tietysti ennen kaikkea minulle. Ajattelin: ”Taivaan tähden, mitä on tapahtumassa”? Tilanne oli kokonaisuudessaan muuttumassa, ja itse peruskallio, Cavern, oli murenemassa. Olin itsekin vanhenemassa, olihan tuolloin jo vuosi 1966.

Vuoteen 1973 Cavern pysyi joten kuten toiminnassa useiden omistajavaihdosten myötä. Diskoteekkien alkaessa vallata alaa perinteellisiltä musiikkiklubeilta Cavernin päivät olivat lopullisesti luetut. Klubi sopi ainoastaan elävälle musiikille eikä se pystynyt diskohuuman vallitessa enää vetämään riittävästi yleisöä. Cavern Club suljettiin lopullisesti 27. toukokuuta 1973, ja pian tämän jälkeen puskutraktorit murskasivat maan tasalle rakennuksen, jonka kellarissa oli tehty populaarimusiikin tärkeintä historiaa. Myöhemmin samalle paikalle rakennettu Cavern-jäljennös on ideoijiltaan arvokas teko, mutta ei tietenkään saa jo tehtyä kulttuuririkosta tekemättömäksi.

Bob Woolerin ura oli Cavern-kauden jälkeen kirjava, eikä millään asteikolla mitattuna loistokas. Hän oli luonnollisesta syystä kysytty keikkajuontaja niin kauan kuin juontajia tarvittiin. Muilta osin hän teki niitä sekalaisia töitä mitä sai ja eli pienissä asunnoissaan äärimmäisen vaatimatonta elämää. Koskaan hän ei elämöinyt tärkeydellään 1960-luvun Liverpoolin musiikkielämässä, mutta oli aina valmis juttelemaan herrasmiesmäisellä tavallaan tuosta ajasta, jos hän koki keskustelukumppaninsa asiasta aidosti kiinnostuneeksi.

Bob Wooler teki paljon pyyteetöntä ja tuloksellista työtä Beatlesin uran vauhdittamiseksi. Hänen saamansa vastakaiku ei ollut aina samaa tasoa. Paul McCartneyn 21-vuotisjuhlissa 18. kesäkuuta 1963 juopunut John Lennon hakkasi Bobin lapiolla sairaalakuntoon ärsyyntyneenä tämän ironisesta kommentista Lennonin ja Brian Epsteinin yhteisestä Espanjan-lomasta. Asia hoidettiin hiljaa pois päiväjärjestyksestä 200 punnan kipurahalla ja John Lennonin pakon alla lähettämällä kömpelöllä anteeksipyyntösähkeellä. Suuri muutos oli tapahtuva tuonaikaisen ja Imagine-laulun tapaisia rauhanhymnejä kirjoittaneen John Lennonin välillä!

Bob Wooler kuoli 8. helmikuuta 2002. Lähetin Helsingin Sanomille hyvästä ystävästäni kirjoittamani muistokirjoituksen kuvineen. Kirjoitus palautettiin julkaisemattomana kommentilla ”Henkilö ei herätä riittävää kiinnostusta lukijakunnassamme”. Näin varmaan.

allan-bob-heikki

Kuva 1: Bob Wooler (oikealla), Allan Williams ja kirjoittaja Liverpoolissa syyskuussa 1990.

cavern-piirros

Kuva 2: Bob Woolerin piirtämä pikaluonnos 1950-60-lukujen Cavern-klubista.