Muistanpa kun...

Äkkiä olikin kulunut lähes puoli vuosisataa

Motto: Onneksi jokaisella on vähän vikaa päässä. Joku voi väittää, että hänellä ei ole, mutta silloin hän jo todistaa itseään vastaan.

Me ensimmäiset, alkuperäiset Beatles-friikit, beatlemaanikot, olemme hyvää vauhtia pääsemässä eläkeikään. Tai joutumassa, miten vain. Näin ei pitänyt käydä, mutta taaskaan ei meiltä kysytty. Me voimme kuitenkin onnitella itseämme monesta asiasta. Olemme kestäneet alati kiihtyvän vauhdin oravanpyörässä, jota polkemalla olemme hankkineet leivän lähimmillemme ja tehneet toisista rikkaita. Beatlesin jäsenistä miljonäärejä. Ja täysin vapaaehtoisesti, suorastaan intohimoisesti.

Useimpien kohdalla se alkoi viattomasti. Love Me Do ei välttämättä kovin paljon säväyttänyt, ei ehkä Please Please Me sekään. Mutta Twist and Shout räjäytti manian liikkeelle. Singlet oli pakko hankkia heti, lp-levyt sitä mukaa kun onnistui vanhemmiltaan ruinaamaan rahaa. Ja menihän sitä muuhunkin: kaikki mahdolliset musiikkilehdet piti hankkia  – ei niitä tässä maassa niin ylenpalttisesti ollut, ja ulkomaiset lehdet vietiin myyjiltä käsistä, vaikka ne olivat puoli vuotta vanhoja. Beatles-purukumia oli jauhettava, kuvat kerättävä. Oli pakko saada Beatles-kengät ja samanlainen takki kuin beatleilla 1965. Lennon-lippis (tai lipari se silloin oli) oli pakollinen. Useimmat meistä näyttivät typeriltä lippalakeissaan, mutta mitäpä ihminen ei tekisi tuottaakseen iloa itselleen – ja lähimmäisilleen. Jossakin joku hieroikin käsiään ja nauroi jo ennen kuin teki lähtöä pankkiin. Vaikka kyllähän mekin nauramisesta osamme saimme, sen verran hulvattomia John Lennonin kirjat olivat.

Tärkeimpiä hankittavia olivat kuitenkin levyt. Yhä edelleen on käsittämätöntä, kuinka tuottelias, luova ja monipuolinen The Beatles oli. Meitä hullaantuneita ei silti riistetty kuten nuoria nyt. Beatles-singlet olivat aidosti singlejä, eivät mitään albumilta repäistyjä, laskelmoituja hittejä. Yhtyeen lp:t olivat täynnä upeita lauluja, jotka ovat kestäneet ja kestävät aikaa – joka ikisessä parhaat levyt -äänestyksessä kärkikymmenikköön nousee The Beatles, ja vaikea on uskoa, että me vanhat hurut suuremmin viitsisimme osallistua tällaisiin lehtien ja radioasemien äänestyksiin. Me teimme osamme The Beatlesin maineen pönkittämiseksi, kun riitelimme ankarasti Stones-fanien kanssa. Oli sekin syy taittaa peistä – ankarimmat puhdasoppiset kiistan molemmin puolin vielä tuomitsivat kadotukseen jokaisen, joka yritti edes vihjaista, että kumpaakin yhtyettä sopi kuunnella, kummankin musiikista sai pitää.

Oikea Beatles-friikki keräsi kaikki Beatles-levyt (ja monet salaa Stonesiakin), mutta kuunnellakseen, ei kerätäkseen. Oikean Beatles- fanin vinyylit ovat kuluneita, paljon soitettuja ja aina yhtä hartaasti nautittuja. Keräilijät ovat oma ihmislajinsa, heille on yhdentekevää mitä levy sisältää, kunhan se on harvinaisuus ja käytännössä käyttämätön. En uskalla ajatellakaan, millaisen inhoreaktion vakava keräilijä saisi nähdessään missä kunnossa Beatles-vinyylini ja erilaiset kirjani ovat. Vallankin Alan Aldridgen toimittama The Beatles ja heidän maailmansa (muistatko?) oli kovilla. Vihdoinkin näki miten ne sanat todella menivät.

Sitten tuli 70-luku. Me (nyt) vanhat hurut olimme lojaaleja The Beatlesille, vaikka sen jäsenet eivät soolouralle siirtyneinä yltäneet likimainkaan samalle luovuuden tasolle kuin yhdessä. Mutta me pysyimme uskollisina, ostimme levyjä ja annoimme jollekulle, jossakin, lisää syitä hieroa käsiään – nehän saivat meidät ostamaan Beatles-albumit c-kasetteinakin. Pakkohan maailman hienointa yhtyettä oli kuunnella autossa. Hemmetin insinöörit  eivät tajunneet rakentaa autoihin sellaisia soittimia, joilla olisi voinut kuunnella vinyylejä.

Mutta sitten ne insinöörit kehittivät cd-levyn. Ja videot. Ja uuden syyn jollekulle hieroa käsiään (vaikka aika harva meistä hurmiossaan sitä tajusi vielä tässäkään vaiheessa). Beatlesin tuotanto siirrettiin vähän äkkiä cd-kokoelmaksi. Beatles-friikki säntäsi hurmioituneena levykauppaan ostamaan puisen rulolaatikon, joka sisälsi kaiken mitä The Beatles oli koskaan julkaissut. Hän siis osti uudestaan kaiken, mitä oli jo ostanut aikaisemmin. Ihan samanlaisina äänitteinäkin. Monona joskus 60-luvun alussa julkaistut levyt olivat monoja, ensimmäiset stereotallenteet yhtä hassuja kuin 60-luvun puolivälissä: laulu tuli toiselta kanavalta, säestys toiselta.

Saattaa olla, että punainen ja sinun tupla olivat teknisesti parempia, hienostuneemmin masteroituja. Saattaa olla siksi, että itseään kunnioittava Beatles-friikki ei niihin koskenut tikullakaan. Mokomat kokoelmat kuuluivat amatööreille, me friikit sentään osasimme ulkoa joka ikisen albumin, sanoja ja kappalejärjestystä myöten. Leffat sitä vastoin oli pakko ostaa, kun ne ensimmäisen kerran videolle saatiin. A Hard Day’s Night, Help. Jopa Yellow Submarine, joskaan ei muuten kuin musiikin takia.

Vähitellen tarjonta alkoi supistua. Kaiken maailman yhtyeiltä julkaistiin remasteroituja ja re-remasteroituja versioita vanhoista albumeista, mutta Beatles-rintamalla oli pitkään hiljaista. Sinänsä se oli vain myönteistä, jäi rahaa muuhunkin, minkä ne käsiään hierovat naureskelijat kyllä panivat merkille silloin kun vihdoin alkoivat raapia tynnyrin pohjia. Meillehän se merkitsi taas käyntiä kauppaan. BBC-tallenteet oli pakko saada, ja Antholygyt 1-3. Ja myös koko kirja, jota lukiessaan ei taatusti pystynyt nukkumaan – sen verran painava opus se on. Ja videotallenteet Antholygysta.

Sillä ei ollut mitään väliä, että BBC-tupla ja antologia-cd:t jäivät kertakuunteluun – The Beatles esittämässä Besame muchoa. Älkää hyvät ihmiset. Tai ykkös-antologian haparoivat rämpytykset. Näillehän nauraa naapurin Anttikin vaikka ei itse osaa soittaa kuin E-soinnun. Mutta nekin Beatles-levyt oli pakko omistaa. Ei voi olla Beatles-friikki, ellei halua tietää miten Beatlesin musiikki vuosien mittaan kehittyi. Tai oikeammin: ellei halua tietää saavansa tarvittaessa tietää, miten Beatlesin musiikki vuosien mittaan kehittyi.

Samalla kehittyi teknologia. Saimme ostaa uuden, philspectorittoman version Let It Be’sta. Saimme ostaa täydennetyn Anthology dvd-paketin. A Hard Day’s Night piti taas ostaa, nyt dvd:nä. Ja Help. Ja Yellow Submarine. Kantapäät iskivät kipinää, kun Beatles-friikki säntäsi kauppaan: oli ilmestynyt Magical Mystery Tour -dvd. Ei mitään väliä sillä, että tallenteen tekninen laatu ei ollut edes vhs-tasoa, ostettava oli, jotta Beatles-elämys olisi täydellinen. Tai hetkinen, ei se ole vieläkään täydellinen – missä on Let It Be -elokuva? Voisikohan joku jo lakata hieromasta käsiään ja ruveta töihin…

Uusi aika, uudet näkemykset. Love. Kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen musiikki nostettiin uusiin ulottuvuuksiin – mutta se saattoi olla enteellistä. Odotettavissa voi olla vakavaa rahanmenoa. Elokuvat ja antologia julkaistaan jonakin päivänä blu-ray-levyinä, kaikki viralliset singlet ja albumit hienommaksi hiottuina cd-levyinä kuin silloin joskus. Ei ole vaikea arvata, kenelle taas tulee asiaa kauppaan.

Onneksi jokaisella muullakin on vähän vikaa päässä. Joku maksaa itsensä kipeäksi nähdäkseen Madonnan videotaululta. Joku toinen viitsii mennä tuntikausiksi seisomaan kymmenientuhansien muiden sekaan yrittääkseen nähdä Springsteenin kymmenientuhansien käsivarsien lomasta (mikä ihmeen muoti sekin on, että kädet on nostettava ylös huojumaan kun kuunnellaan musiikkia – Beatles-friikin nuoruudessa tytöt vain kirkuivat eturivissä kuin henkeä vietäisiin, se oli puhdasta iloa se). Ja niitäkin on, jotka eivät saa kyllikseen rapista. Mutta aina löytyy uusia Beatles-intoilijoita, jokaisesta sukupolvesta. Aina on meitä, joiden mielestä James Bond saa ansionsa mukaan, kun Kultasormen Oddjob kalauttaa hänet tainnoksiin melkein heti kun hän on herjannut yhtyeistä suurinta. Että muka Beatlesia ei voi kuunnella ilman korvatulppia.
Pah.

Vesa Majanen
Kijoittaja on tamperelaisen Aamulehden toimittaja, Beatles-fani vuodesta 1963 alkaen